Jos joku olisi parikuukautta sitten sanonut, että Tummua ei ole kesäkuun koittaessa, olisin pitänyt sanojaa vähän.....
Mutta päiviä ei lasketa koirillekaan matemaattisella kaavalla, kun aika tulee se tulee.
Koira jolla on kaksi persoonaa, ärsyttävä ja hellyttävä, jättää syvän jäljen kun sitä ei enää ole. Tummun terävyys oli joskus sietämätöntä, en vieläkään tiedä mikä sen laukaisi. Koskaan se ei "vaahtoamisen" lisäksi edes koskettanut kohdetta jolle antoi tulla kaiket äänivaransa. Eikä se näyttänyt pelko reaktiota tilanteissa, haukkua vain piti. Haukkua piti, vaikka tulija oli Tummulle tuttu, turvallinen, toivottu, oli se koira tai ihminen.
Mutta pinnistelemällä ajattelemalla tuo on koiran tehtävä, aloin ymmärtää, ettei Tummu itsekään reaktioille mitään voi. Nyt tarkemmin ajatellen, mikäs parempi koira lukottomaan taloon, kuin Tummu!
Sitten se pitkä lista Tummun hyvistä puolista. Tummu ei ärhennellyt muille koirille, kun pääsi niiden kanssa vapaaksi. Oli Oskulle täydellinen "daami" samoin kun tuli taloon, Humulle. Cokoon suhtautuminen oli heti luontevaa. Ihmisvarma Tummu oli, kun sai vieraat vastaanotettua, oli kaikki sen jälkeen hyvin.
Kävelin Tummulle BH,n muutama vuosi sitten, aikomus oli tehdä siitä eläkeläisen kisa koira. Ensimmäiset paukut, Tummun ollessa turistina kentällä kisoissa ilmoittivat, että kisahaaveet saa jättää. No fh? Niin paljon tuo laukauspelko kolautti, etten saanut minkäänlaista motivatiota kolulutella Tummua peltojäljelle.Toki sitä harrastettiin kotitarpeiksi, eikä Tummua siinäkään voinut moittia. Ei se helppoa ole koirasta luopuminen koskaan, tuntuu, että iän myötä aina vain raskaammaksi tulee nämä koirien poistumiset. - kuoltuaan koira tapansa parantaa - voi sopia joihonkin rakkikoiriin, joita vilisi kylillä silloin, kun sanonta keksittiin. Mutta saksanpaimenkoira ei ole rakkikoira, se tulee läheiseksi ystäväksi, joskus läheisemmäksi kuin ihmisystävät.
