Jälleen sunnuntaina metsässä. 23.2.2020

 Metsätarktorin polkuja on hyvä kuljeskella.

 Voiko evästyspaikka vaatimattomampi olla

Yllättäviä korkeuseroja Lohtajalla, eikä tämä ole edes Rajakallio. Houraatin mäen pohjoisrinnettä.

Lähdimme Cokon kanssa pienelle metsäretkelle, vähän evästä mukana. Reitti kulki suoraan kuntoradalle, sitä pitkin muutama sata metriä, kasitien alta toiselle puolen. Metsästysseuran majalla oli ollut pienet pippalot lauantai iltana, tai yönä. Autot  lumivaipan peitossa, eikä mitään liikettä näkyvissä. Sehän sopi meille. Menimme Isonevan kairaan, kuten Äyvä sitä kutsui, siellä teimme metsäkatselmusta tunnin verran, vähän haukkasimme evästä vaatimattomassa leirissä.Kostea räntä ei innostanut tulentekoon. Takaisin lähdimme pienen tankkauksen siivittämänä. Vieläkään ei majalla mitään liikettä. Sehän sopi meille, emme häirinneet juhlista selviäviä, laskeuduimme hijalleen kasitien alle, tunneli oli hyvässä kunnossa. Rajakallion yli suunnistimme, reissu riitti, ja rajaojan yli oman heimon maille. Cokoa parempaa matkakaveria ei ole. Yhteyden pito on täydellistä, eikä hötkyile pienistä häiriöistä, joita sillon tällöin ilmenee.

Oudot jäljet 20.2.2020

 Tasaisen säännöllisesti ovat jäljet jonossa.

 Eivät varmaan tärkeitä, kun Cokokin on kääntänyt niille selkänsä.

Vielä tulosuuntaan.

Aamulenkki hienossa säässä, pakkasta kymmenisen astetta, melkein tyyntä, aurinko nousemassa. Tuttua reittiä Cokon kanssa astelimme. Huomasimme tiehen syntyneet oudot jäljet. Etäsisyys jäljestä jälkeen vajaa kymmenen metriä. Toki Cokokin sanoi, ettei minkään elukan jäljet. Yritin arvailla, mikä olisi tuohon kohtaan tietä tuollaisen jonon tehnyt. Pituus meidän kulkemana vajaa kilometri.
Unohdimme jäljet, kun nousimme Nutturan kankaalle, vielä oli tie aivan jäässä. Olin jo aikaisemmin meinannut kääntyä vanhalle vesijohto linjalle, jota Roikolan pojat käyttäneet ranganajo väylänä. Nyt  jonkin verran puskittunut. Ei ollut kuin hetki, niin olimme jo Pörkkiön aukealla, rajaoja oli täynnä vettä, eikä aikeissakaan jäätyä, mutta kyllä siitäkin selvittiin, Coko ainakin viisi kertaa harjoitteli yli menoa. Hieno lyhyt lenkki, jälleen taisi pituus jäädä hiukkasen alle viisi kilometriä.

Vahtikoira Coko 16.2.2020

Uskon, että eväät pysyvät tallessa, vaikka vähän kauempanakin piipahtaisin.

Cokon kanssa kiertelyä helmikuun puolenvälin paikkeilla. 16.2.2020

 Tuo "jänis" on sulapaikka täynnä olevassa ojassa. Yhtä gooli Koko olisi varmaan oikeastakin jäniksestä. Paikkana on Nutturankankaan ja Rantinevan välimaastoa, Oikealla näkyvä aukko on pumppuasemalta tuleva vesijohdon linja.

 Ollaan jo omassa metsässä, Houraatissa. Kahvitauko paikalla, ainakin minulla.

Paikat vaihtuu, tässä Sivukarin rantanäkymiä, jonkinlaisen aallonmurtajan keränyt jäistä joutesaan Pohjanlahti. Muuten aivan sula, kuin toukokuun loppupuolella.

Kiersimme Cokon kanssa Palonkankaan teitä, ei aikaakaan kun alkoi Järvelän talo vilkkua puiden lomasta. Teimme täyskäännöksen, ne kissat! Ihmettelimme järven reunavalleja, on ollut komea näky, kun vettä on ollut vallien yläreunoihin asti. Luonnon muovaamia esteitä veden kululle. Päätin pyrkiä ihmisten ilmoille vesijohtolinjaa pitkin, joka olikin selvä reitti. Mutta maasto hieman epätasaista, ja lumikin huomasi upottaa silloin tällöin. Kuvauspaussin pidimme neljän ojan risteyksessä, tai vähän risteyksen alapuolella, jossa jää jo kantavaa. Aukeille tulimme Nutturan ja Rantinevan väliselle osuudelle. Siitä  suoraan Pörkkiötä kohti.
Seuraavana aamuna Volkkarilla mastolle, josta Cokon kanssa kävelimme isoille montuille, odottelimme aamun valkenemista tekemällä pieniä kierroksia monttujen maastossa. Kun otsalampun sai sammuttaa palasimme omalle metsäpalstalle, siellä tutkiva kierros, mitä esim. Kemera toimenpiteet saaneet aikaan, hyvää, täytyy sanoa. Kahvittelin jo toisen kerran tänä aamuna, kokolle muutama ylimääräinen napu ja autolle. Kävimme vielä Kaija ja Coko Sivukarissa katsomassa Suomen talvea, hyvältä näytti.