Koko ajan Cokon kehitys kulkee kohti aikuista koiraa, jonka ominaisuudet tulisi olla niin tasapainossa, kuin mahdollista. Paljonko niitä pitäisi jo nyt muokata? Sehän on aina pennun kanssa se ikuinen kysymys? Jos nyt en luoksetuloa vahvista, jääkö se vajaaksi? Jos nyt en paikalla oloa vahvista, jääkö se vajaaksi? Jos nyt en seuraamista aloita, jääkö se vajaaksi? jne... jne.... Nämä ovat täysin mekaanisesti toteutettavia toimenpiteitä, pitäisikö niitä tehdä, siinäpäs pulma. Molemmat, et tee, tai teet ovat kuitenkin veteen piirrettyjä viivoja. Koirasta voi tulla aivan kelpo peli kummalla tavalla hyvänsä. Ehkä tärkein on miten ohjaaja reagoi koiraan, itseensä, ympäristöön. Paremminkin, miten ei reagoi! Ympäristöstä tulevat singanaalit ovat jopa herkemmin koiraan tarttuvia, kuin sen itse aiheuttamat.
Kaikkihan on koirakohtaista. Aloitin Mancon kanssa seuraamis harjoitukset seitsemän kuukautisena. Soitin heti Riitalle, "hae koirasi pois". Vaikka Riitta ei silloin vielä kovin kokenut koiraihminen ollut, hän lipsuautti, "odota vuotiaaksi". Odotin, eikä Mancon seuraamisessa paljon petrattavaa ollut, sen kisauran aikana.
Tässä pari täytekuvaa Pahojen kentältä.
Coko nautiskeli pienestä tihkusateesta, hajut veivät mennessä. En puuttunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti