Mitä! Aina vain luoksetulo! Se on tärkein liike koiran ja ohjaajan välisessä kommunikoinnissa. Luoksetulo ei tarkoita, että koira "harkitsee" tulenko luokse, tai käy nostelemassa jalkaa taipaleella "ohjaajan" hoiviin. Ei, se tarkoittaa koiralla kaiken muun toiminnan keskeyttämistä ja voisi sanoa silmitöntä ryntäystä kutsujan luokse.
Helppoa kuin heinän teko? Kyllä kun siihen yhdistetään jokin sitä tukeva toiminta. Kokeissa koiran jättäminen yksin on se vahvistava toiminta. Kyllähän sieltä lähdetään kuin jänis haavalta. Tämä riittää pisteitten saamiseksi. Mutta, kun koira löytää mukavan haaskan, tai mukavan toisen koiran ja nyt kutsun saatuan ampuu ohjaajan luokse, on melkein hyvä. Erinomaiseksi tämä nousee, kun koira on näkymättömissä ohjaajalta, sieltä lähtee mistään muusta välittämättä, on tavoite saavutettu!
Miten sen saavuttaa? Minä olen koiralle niin mukava, että "Hän" suvaitsee tulla luokseni? Meillä on niin kova laumaside, että "Hän" ryntää luokseni"? Koirani pelkää, jos ei lönkyttele luokseni? Kolmas vaihtoehto voi toimia vahingossa jonkun kerran. Kaksi ensimmäistä yhdistettynä on avainsana. Eihän voi muuta ollakaan. Kolmanteen vielä. On tapauksia, että koira on saanut "herätyksen" kieltäydyttyään kuuntelemasta luoksetulo käskyä, se on haettu reippaasti pois siihen paikkaan, mistä ohjaaja kutsui.
Epävarmuustekijöitä on tässä menetelmässä paljon, pahin niistä on, jos koiran onnistuu väistämään kiinniotto yritykset. Silloin on huonoa tiedossa. Niissä harvoissa tapauksissa kun tuo onnistunut, koiraan on pitänyt päästä kiinni heti, sehän edellyttää pakomahdollisuuksien eliminoimista. Ensimmäisellä kerralla voi onnistua, toista kertaa ei saa tulla! Toinen, ehkä varmempi tapa, koira on pitkässä liinassa, saa pakotteen kutsun aikana, tulla! Tässä jo paremmat mahdollisuudet onnistua. Mutta inflaatio seuraa jo toisen, kolmannen yrityksen jälkeen. Joten olisi satsattava siihen yhteen ainoaan tehokkaaseen suoritukseen. Hmm.. riskit ovat aika suuret.
No mitä sitten??
Luovuttava ajatuksesta, minä olen niin kiva! Nakuna! Mutta kun minulla on tasku, minä olen kiva! Vaikka jossakin vaiheessa hallinta ei saa edellyttää taskua, luoksetulossa se ei pidä paikkansa. Mutta kun on ollut jonkin aikaa hyvä tasku, tulee ohjaajastakin väkisten koiralle HYVÄ!!
Omakohtaiset lääkkeet, mitä olen käyttänyt: Coko ei ole ollut mikään laumassa viihtyvä koiramies. Pieninkin lipsahdus voisi saada sen tykkäämään omasta seurastaan enemmän kuin kanssa ihmisten ja onneksi koirien!
Mutta taskusta Coko tykkää! Ehdoton lääke numero yksi: Vain yksi kutsu! Ja sitten huomioita. Koira tulee valtavaa vauhtia toivottavasti ohjaajan eteen, taakse, sivulle, päälle, alle, kunhan tulee! Ohjaaja antaa surkean napun siinä vauhdissa, kun koira on vielä hurmoksissa omasta suorituksesta. Napu katoaa kuin moolokin kitaan, seuraavalla kerralla koira voi muistaa, "hmm... antoiko se minulle mitään?" Mikä neuvoksi? Rauha!! Tekniikkaa: Koira tulee kuin ammuttu, ohjaaja on todella "liekeissä" tästä performanssita, voi jopa lisätä omalla käytöksellä höyryä tulovauhtiin. Usein tässä vaiheessa ohjaaja on täpinöissä, aidosti! Mutta, kun koira on hallinnassa tapahtuu alasajo rauhaan. Tasku sen tekee. Tasku ei tässä vaiheessa enää palkkaa silmitöntä luoksetuloa, vaan sen jälkeisen rauhan. Tämä palkkaaminen ei saa olla huitaisu. Cokolle sopii se, kun syötän sille kolme-neljä napua yhteen kyytiin, sehän varastoi naput, tai nielee. Napuja antaessani juttelen koiralle mukavia, luomme yksinkertaisesti näkymätöntä lankaa väliimme! Tämä "performassi" laskee Cokon rauhan tilaan! Uskomatonta, mutta totta! Ja luoksetulot ovat jo luokkaa...... Ehkä tärkein tekijä on koiran tilan laskeminen järkevälle tasolle, jolloin se vaistoaa ohjaajan tunteet, saa tyydytyksen napuista, ja unohtaa äskeisen rajun ponnistuksen. Hienosti vanhan aikaisesti sanottuan vaihtaa vietin. En tiedä, paljonko koirakohtaista, Cokolla toimii kuin junan vessa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti