Saksanpaimenkoirauros KOKOJOE

Tämän laittelin tänne sivulle esimerkiksi siitä, ettei yksi pummi koirakisoissa ole mitään. Nykyään vallalla ajatus, jos ei kisa per ykkönen kaikki on pielessä. Kokokin alkoi olla parhaimmillaan vasta täytettyään seitsemän vuotta. Tässä tarina:
Aika outo nimi koiralle? Nimi on suora kopsaus Jerry Reedin Amerikan listoillakin käynneestä Gountrybiisistä.
Biisin nimessä oli viiva välissä. Niin ouoto nimi oli, että yleisesti vääntyi Kokojeksi? Kummallista?
Herra Kokojoe syntyi Sarin ja Hallin (spu Jeppe) erään sunnuntaitreffin seurauksena. Kasvattaja Kaisa ja Eerik Havela.
Kokojoen lapsuuteen liittyi dramatiikkaa aivan omiksi tarpeiksi.
Katselimme, ettei kasvatustyö ollut oiken kohdallaan, ja Kokojoe tulikin meille jo viisiviikkoisena.
Kuin ennustaen ettei kaikki hyvin pääty.
Järkyttävä uutinen tuli syksyllä, Eerik hukkui Pohjanlahden aaltoihin.
Kokosta tuli Kaijan koira.
Heinäkuussa syntyneenä ei sinä kesänä pahemmin tottiksia otettu. Halli oli juuri aloittanut kilpailu-uransa.
Millä mittarilla tahansa mitattuna Kokossa oli luonnetta! Koira oli kova kuin kivi, eikä pelännyt mitään. Niin koiva, etteivät toiset koirat saaneet siinä aikaan mitään reaktiota, ei puolesta, ei vastaan.
Nuorena miehenä koira oli niin vilkas, ettei siitä ole montakaan kuvaa jossa olisi pysynyt rauhassa paikalla. Kylille onneton joskus myös lipesi. Temppu jota Halli ei voinut kuvitellakkaan tekevänsä.
Koulutustahan koira vaati, ja sitä alettiin vuotiaalle sitten antamaan.
Vilkkaus esti huipputottiksen suorittamisen, koiran keskittymiskyky ei tahtonut riittää.
Kaija kilpaili koiralla alo ykssa, ja jäljillä.
Ensimmäinen kisa oli pelkkä tottis Kokkolassa 14.5 –77 pisteitä raikulipoika keräsi 89,5 pistettä.
Kahdeksankymmenen ja yhdeksänkymmenen välillä lukemat silloin alussa pyörivät. Jälkikoiraksi Koko oli liian kiihkeä, joten YK alkoi olla harkinnan alla. Jyväskylässä 28.8 –77 koira sai ensimmäisen ykkösen ko. lajissa. Voittajan Ykssa koira kilpaili ensimmäisen kerran elokuussa –78. Nyt oli ohjaaja vaihtunut. Kaija kyltyi Kokon kohellukseen ja antoi ohjaajavastuun minulle.
Siinä oli työmaa saada koira vaihtamaan ohjaaja.
Luoksetulo oli heti ongelma. Miksi tulla minun luokse?
Tein virityksen, poljin lumeen n. 50 m pitkän polun, johon hautasin puiden välistä pihistämäni pyykkinarun. Lukko toiseen päähän, ja vankka kapula toiseen. Jätin Kokon maahan siihen lukkopäähän, ja salaa nipsasin lukon koiran pantaan. Koko oli aina niin töpinässä, ettei huomannut nytkään mitään.
Jätin koiran siihen, ja onnistuin ottamaan narun toisessa päässä olevan kapulan käteen, kai koira katseli muualle. Ei se ainakaan minun perään haikaillut.
Tällä kertaa kaikki onnistui sataprosenttisesti, ehkä onnistumisprosentti on yksi sadasta.
Samalla kun kutsuin koiraa, nykäsin kapulasta.
Jotain napsasti Kokon päässä, tuliko nykäys niin yllättäen vai mitä? Mutta koira tuli lujaa, eikä ongelmia luoksetuossa ollut koskaan.
Siihen aikaan, niin kuin nytkin ykkösen saavuttaminen voittajassa oli kiven alla. Yk-ssa oli viesti, joka innosti kokeilemaan Kokolla varsinaistakin viestikisaa, juosta koira osasi. Ykkösen nappasi heti ensimmäisessä koitoksessa.
Kokolla oli ailahteleva luonne vilkkauden takia. Joskus meni maasto mönkään, joskus tottis.
Alkuaikoina tottis kävi pohjalla: Kokkola 59,5 p. ei Kaijaa naurattanut.
Yk-voittajaa kokeilin pari kertaa ilman menestystä. S-joki voi tott. 77 p. yk maasto
99 p. Raahe voi tottis 80,5 voi yk. 64. Eihän tuo käynyt laatuun, joten päätin palata takaisin jälkeen. Siihen aikaan piti saada 2 alo ykköstä ja 3 avo ykköstä noustakseen voittajaluokkaan.
Kumma kyllä Koko nousi kisa kisalta voihin.
Mutta jälki ei sittenkään ollut meidän laji.
Vetoakin kokeilin parikertaa. Parempi hiihtäjä olisi pitänyt olla puikoissa.
Tokoa Kokojoe piti höpöhöpö lajina. Kuitenkin näytteeksi nappasi pari kertaa täydet, tosin vain alo ja avo luokissa, korkeammalle ei yritettykkään.
Koiran ollessa nelivuotias päätin panostaa koulutukseen, ja otin tavoitteeksi SM-kisoihin pääsyn.
Tässä välissä kävimme Lohjalla viikon kestävän rauniokoirakurssin. Siellä Koko esitteli ketteryysrepertuaariaan, hyppäsi sen aikaisille pk-tikkaille niiden puolivälistä, tikkaat olivat vaakasuorassa puolentoistametrin korkeudella.
Kurssilla Koko oli omassa elementissään. Jotain jäi vielä kurssin jälkeenkin, sillä seuravana viikonloppuna Oulussa koira suoritti lankkueste noudon hyppynoutona.
En enää muista sen esteen korkeutta, kai se 180 cm, oli? Tuomari Komulaisen arvio hypystä oli: -Oho!-
Ketterä koira nautti kiipeillä tikkaita pitkin katoille. Valmetin kopinkatolla se istui Rannanperältä Perkkiöön korvat luimussa ja oli onnellinen.
Lajiksi valikoitui YK-. Tavoiteeseen pääsyyn vaadittiin kolme ykköstulosta voissa.
Kokkolassa liippasi jo läheltä. tott. 88 maasto 90. Kaksi pistettä vaille. Raahessa meinas tulla itku, ja melkein tulikin. Nyt jäi puolenpisteen päähän! Silloin päätin ettei kouluttamattomalla koiralla enää koskaan….
Seuraavaksi kesäksi vaihtui Ruotsista kopsattu pistelasku. Kertoimilla toteutettu systeemi antoi parhaimmillaan 650 pistettä. Ykkösen raja oli 520 pistettä.
Joten sitä lähdettiin tavoittelemaan. Tietenkin kevään ensimmäinen kisa meni pieleen. Maastosta vain 245 pistettä.
Mutta ei niin pahaa, etteikö hyvääkin. Viesti oli jäänyt pois, tilalle oli tullut haku!
Tiesin heti, että Kokolle tulisi ongelmia haukun kanssa. Tottishaukku meni jotenkuten, mutta ei se ukkoa haukkuisi.
Säännöt mahdollisti rullailmaisun, kuten nytkin.
Mutta siitä ei kukaan tienyt mitään.
Luin, että laviinikoirat opetetaan ilmaisemaan rullalla reppuja alku vaiheessa.
Siitä kehittelin sitten systeemin, koska maalimiehiä ei ollut käytettävissä.
Koko oppi rullailmaisun melkein yhdessä illassa, ja tuo hyvä mikä tuossa ensimmäisessä kokeessa oli, tarkoitti Kokon saamia täysiä pisteitä haku osuudesta.
Ja koskaan ei ukko metsään jäänyt. Ilmaisi kerran tosietsinnässäkin rullalla pimeässä etsittävän.
Toisessa kevään kisassa tuli sitten ensimmäinen ykkönen , kolmannessa toinen, neljännessä kolmas. Viidennessä neljäs. Mutta Mikkelin SM-ssä tuli vain kakkostulos, ja sija viisi.
En ottanut knokkiini tuosta, koska tiesin, että vuoden päästä olemme vahvoilla, tämä oli vain opintomatka. Ajatusta vahvisti pariviikkoa Mikkelin jälkeen 609 pisteen huipputulos Kokkolassa.
Nyt oli meillä tie avoinna.
Mutta tuo Kokkolan tulos jäi Kokon viimeiseksi.
Jatkoimme harjoittelua ja Koko alkoi olla yhä paremmin hallinnassa, maasto oli sille leikin tekoa.
Marraskuun 9 päivä soi puhelin.
”Lohtajan Kesoililta iltaa. Onko teiltä koiraa kadonnut, täällä on koira jäänyt auton alle, ovat hakemassa jotain vasaraa jolla lopettaa se” - Ei pitäisi, häkissä ne ovat- Syöksyin ulos, häkin laitaan ilmestyi vain Halli ja Asa.. Numa oli sisällä.
Se oli paha.
Ajoin niin paljon kuin pääsin autolla Kesoilille. Kaukaa näkyi siniset vilkut. Bussipysäkillä oli poliisiauto ja keulasta rypistynyt Toyota Corolla. Hämminki oli suuri sillä koiraa ei näkynyt missään.
Toyotan keulasta näin, ettei toivoa ole, mutta sydän lauloi kun tajusin Kokon olevan elossa.
Poliisit ottivat yhteyttä Isotalon Jussiin joka lupasi päivystää, ja lähteä heti kun koira on löytynyt.
Haravoimme lumetonta lähimaastoa, ei jälkeäkään. Sanoin poliiseille, että voivat lähteä, jatkan yksin etsintää.
Hain koko yön, huutelin ja haparoin nuo lähimetsät tarkkaan, mutta mitään merkkejä ei näkynyt.
Lopetin aamulla kun navetta kutsui, kävelin toivottomana autolle, ajoin kotiin.
Siellä Koko oli elosuojassa.
Pää nousi vaivalloisesti heinistä, mutta elossa oli.
Aamulla Isotalo tutki koiran, totesi sen saaneen kovan tällin, mutta luita ei ollut poikki.
Laitoimme koiralle lämpimän pedin navetan tyhjään kettaan, ihmisiä se ei sietänyt lähellä, tuli levottomaksi kun kuuli outoja ääniä.
Seuraavana aamuna täytyy tunnustaa tuli itku, kun aukaisin lypsykoneen päästäjän, Koko seisoi horjuen tuttu kuppi suussaan karjakeittiön ovella! Koira oli oppinut saamaan jäännösmaidot päästäjästä, tuomalla kupin alle. Ja nyt se toi sen jälleen.
Tiesin että koira selviää. Kuten selvisikin, ei enää kilpailukoirana, mutta lemmikkinä eli vielä viisi vuotta.