FIN-KVA Evergrey`s Manco "Boss"

Nassen kuoltua jälleen ilman kisakoiraa, Numa tietenki hoiteli kotikoiran tehtäviä kiitettävästi.
Saksanpaimenkoirakanta oli luonteitten puolesta alamaissa kahdeksankymmenluvun lopun aikoihin. Muutamana synkkänä hetkenä harkitsin jo suursnautserin (pthyi!) ottoa. Tuomarihommia oli, ettei aika tullut pitkäksi.
Eräänä kesäisenä sunnuntaina pisti silmään Emetissä vankka, harmaa saksanpaimenkoira uros. Koira otti tilanteen heti haltuun, ei luimistellut kuten muotikoirat Fankan kennelistä. Ja kun jäljelle lähtö oli todella halukas ja intensiivinen, päätin ottaa koirasta selvää. Tottiksessa koira esitteli vahvaa luonnettaan, pisteitä sen verran, että ykkönen ja luokkavoitto tuli. Kokeen jälkeen koppasin koiran ohjaajaa hihasta kiinni, uteliaana tietämään mikä tämä Evergrey`s Boko oikein oli miehiään. Olin papereista katsonut, ohjaajan nimen, Kari Aaltonen. Höylisti hän esitteli koiraansa, koiran isä oli Truskas Larry, (olin kuullut) lainassa Norjasta kennel Brunheimissä. Äiti kuulemma sen niminen kuin Deimos Cajsa. No kuka kasvattaja? Riitta Vainiontaus. – Ai Etelä-Pohjanmaalta?- Siellähän niitä Vainionpäitä johon tämänkin nimen sotkin oli paljon. Kari selitti ettei toki pohojanmaalla Riitta asunut vaan Vaajakoskella. Koirakuume iski heti, loppuen saman tien kylmään suihkuun. – Riitta ei kasvata enempää koiria, on selkä äitynyt niin pahaksi kolarin jäljiltä että päätti jättää tähän yhteen pentueeseen. - Se siitä linjasta. Boko oli näyttänyt todella hyvältä.
Sitten tuli tuo surullinen ilta, kun Nasse käveli Ojalan Alpon Passatin alle. Muutama aika meni surutyötä tehdessä. Vähitellen sain itseäni niskasta kiinni, Nyströmin vihjaus vanhenemisesta ja ajan kulumisesta sai tilaamaan pentulistan Saksanpaimenkoira liitosta. vähän skeptisenä silmäilin parin päivän kuluttua saapunutta listaan. Mutta mitä näinkään, kennel Evergrey`s oli hengissä, pentue jonka isänä Rebel Vom Salzbergen ja emänä Evergrey`s Bellapepita, Bokon sisko! En epäröinnyt hetkeäkään, kun soitin. Kemiatkin pelas Riitan kanssa heti yhteen, ja sovimme että varaus päältä olisi minulla. Taisin sanoa jo silloin Riitalle, kuten jälkeenkin päin, valitse Sinä, minulle kelpaa.
Sattui vielä, että kahden viikon kuluttua, kun Manco olisi kahdeksan viikkoinen Jämsässä järjestettiin PK-ylituomarikurssi. Olin soitellut muihinkin kenneleihin ennen pentulistan saamista, Sissiheimon kennelin omistaja Pellikan Sirpa ja avomiehensä olivat tulossa samalle kurssille. Sirpa lupasi ottaa sukutauluja mukaan pentueista joita hänellä oli suunnittelilla.
Ajelimme Muurameen, johon perustimme tukikohdan Kaijan siskolle. Siitä hurjaa vauhtia Vaajakoskelle katsomaan pentua. Marraskuun ensimmäiset lumet olivat jo maassa, ja pihalla leikki kuusi tomeran näköistä seefferin alkua. Tiesin heti kuka Manco oli. Se katsoi muiden yli. Riitta oli näin kertonut, ja tuo piti paikkansa. Koira oli porukan pomo. Teimme lopullisen kaupan. Ja kiirehdin kurssille. Siellä minua odotti koiranpentu! Sirpa oli ollut varma, että kun Sissiheimon koira tuodaan valmiiksi tarjolle, siitä ei voi kieltäytyä. Minä kieltäydyin. Jäänpalasia tippui katosta. Ensimmäisen kurssipäivän iltana ajoin Muurameen sellaisessa lumipyryssä etten ikinä olisi osanut kuvitella. Autoja oli tienvarsi ojissa vähä väliä, sekosin laskuissa kymmenen jälkeen. Vauhdit oli niin hitaat, ettei mitään vaurioita näkynyt tapahtuneen, kylmissään ihmisiä pyöri autojen ympärilä. Kahtakymppiä jurrasin eteenpäin, matka kesti yli kolme tuntia. Silmät kirvellen ajelin loppumatkan sivulasista tietä katsoen. Aamulla myrsky oli hellittänyt, ja viimeinen pitkä kurssipäivä oli edessä. Loppuihan se kurssikin vihdoin.
Muuramesta malttamattomana Vajakoskelle. Siellä Manco odotti. Tuntui, että oli odottanut! Hämärtyvässä illassa lähdimme kotimatkalle. Kyyjärvellä Maco kävi pissalla. Nukkui tyytyväisenä muuten koko matkan. Kotona Numa kävi nuuhkasemassa uutta tulokasta, ja se oli siinä. Monta kertaa eivät lähempää kontaktia ottaneet. Mancolla oli korvat pystyssä, Manco oli sisäsiisti, joten alku oli helppoa. Mukavan jämäkkä pentupoika. Olin taasen onnellinen pennunomistaja.
Manco oli ensimmäinen ”harkiten” otettu koira, ja päätin panostaa sen koulutukseen heti pennusta lähtien. Materiaali oli hyvää, niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin.
Tähän tulee nyt pieni pala Pahojenkin historiaa
Manco syntyi kahdeksastoista päivä syyskuuta, 1990. Vappuna oli Lohtajalla perinteinen lemmikkieläin näyttely. Olin siellä videoimassa, ja taisi jokin mätsärituomarin tehtäväkin olla? Hautamäen Tarja oli myös. Istuimme siinä penkillä ja katselimme kaneja, kanoja, rottia, (kääk..) mitä kaikkea siellä olikaan. Tarja loihe lausumaan,- eikös nyt, kun meillä molemmilla on nuoret koirat, perusteta sellainen koulutusporukka?- Pahojen syntysanat oli lausuttu. Niin perustimme. En ala nyt luettelemaan ketä sinne aluksi tuli, koska joku jää muistamatta, ja se ei hyvä. Mutta innokasta sakki oli. Silloin oli vielä tyyli päästää koirulit irti kentällä, tämähän sopi Mancolle. Sai nuoriherra ottaa heti ohjat käsiin, ja pyöräyttää tulokkaan kenttään katsella vähän ylen, ja antaa koulutuskelpoisuus lupa. Roope poika oli ainut, joka ei oiken ymmärtänyt, että pitäsi seefferiltä lupa kysyä, onko koulutuskelpoinen. Ja sehän kaihersi kaverusten välejä vuosikaudet. Pomo Mancosta pikkuhiljaa kehittyi. Ja Manco kehittyi Pahojen mukana. Kun koira oli seitsemänkuukauden laitoin sille taluttimen siihen malliin että aletaan seuraamista opettamaan. Riitta oli vihjaillut, että suku on hitaasti kehittyvää, ja oli oikeassa. Tuli kiire ottaa talutin pois.
Annoin Mancon kehittyä ja vahvistua. Seuraavana keväänä, kun koira oli puolitoistavuotias lähdimme Haapavedelle tokoon. Paikalla olo alkoi hyvissä merkeissä, ja loppui katastrofiin. Katselin kellosta, että kaksi sekuntia vielä, vilkaisin Macoon päin, eikä koiraa missään? Tai oli, haastamassa riitaa viereisen näyttelykehän karjalankarhukoira uroksen kanssa. Ei hyvältä näyttänyt. Otimme kuitenkin yksittäisliikkeet, jotka koira osasi jo melko hyvin. Kokkolassa kuukauden päästä Manco näytti jo koulutusosaamistaan, ja sai 195 pistettä.
Eihän Mancoa tokoon koulutettu. Ei toki. Palveluskoirien jälkikoe oli tähtäimessä. Jälkeä harjoiteltiin viikottain, tottista vieläkin enemmän. Mutta jossakin vaiheessa tein joitain pahasti pieleen. Olen miettinyt sitä, että mitä? Manco syksyllä syntyneenä ei saanut kilpailla seuraavana kesänä, joten käytin sen ajan jälkien hiomiseen. Ajattelin, että kokeillaan koiralla ilmaisua istumalla. Hölmö tein ilmaisuharjoituksen jälkien yhteydessä. Pahaksi onneksi kai annoin istukäskyn silloin kun sitä ei olisi saanut antaa. Jotenkin loppusyksyn jälkien ajo ”löystyi”. En kiinnittänyt tähän sen kummempaa huomiota. Ensimmäinen jälkikoe oli Kiimingissä. Koira sai vain janapisteet. Toinen viikonpäästä Kuopiossa, jälleen janan jälkeen täysi toppi. Kolmas koe kuukauden päästä Kokkolassa, eihän siitäkään tullut mitään! Järjestelmällisesti huipputuloksiin koulutettu koira veti kolmet nollat ensimmäisissä kokeissa. Koetteli aika lailla. Tottista en edes yrittänyt niissä pettymysten syövereissä. Kokkolasta tulimme kotiin, tein heti jäljet, jotka lähtivät tavallisilla askelilla pellolta, ennen metsää aloin harppoa niin pitkiä askeleita kun pystyin, ja kun tulin metsään, askeleet lyhenivät töpöttelyksi, kuin paraskin ipo-mies olisi ne tehnyt. Tunnin odotus, koira valjaisiin ja jäljelle. Arvata saatta, että parinmetrin harppaukset kypsytti koiraa, mutta niin Manco taisteli tien metsän laitaan, ja metsässä koiran kiinnostus jäljen ajoon palasi muutaman metrin sisällä. Naru, joka oli kisoissa ollut laiskana löysällä, koiran lusmuillessa ja pähkäillessä mitä tehdä? Soi! Minulla soi sulosävelet mielessä. Koira takuulla vaistosi sen. Kymmenen päivää Kokkolan katastrofista lähdimme tekemään tulosta. Sitä tuli 200 metsä ja, ja noutokapula hukkaan hyppytelineen takana, vain 80 tot. Mutta vahva ykkönen. Kemissä Maco voitti yöttömän yön kisat kokeen parhaalla pistemäärällä maasto 200, tot. 85. Iisalmessa jouduin keskeyttämään, kun minulta loppui vuorikiipeilijän kunto, ja jouduin ottamaan koiran pois jäljeltä. Mutta viikon päästä Kokkolassa 199 maasto 89 tot. Olimme voittajaluokassa. Silloin voittaja erosi vielä aika paljon alosta ja avosta. Mutta rohkeasti mukaan Seinäjoelle. Kapulatkin olivat nykyisiä pyöreitä. Niitä löytyi vain viisi. 174 maasto, 94 tot. Spl Oulun kokessa tuli neljännen kapulan jälkeen harha, ja pistimme pelin poikki. Kokkolassa jäimme jälleen harmittavan vähän ykköstuloksesta, maasto 162, tot. 93. Raahessa tuli turistireissu, koira ajoi loistavasti viisi kapulaa, ajattelin, helppo nakki, jatkoi samaa jyräämistä, mutta kuutosta ei löytynyt! Kiimingissä seuraavana keväänä tot. 92 maasto 157, 249p. Lemppares, aletaanko jäädä viidenkapulan kilpailijoiksi? Vetelissä tot. 91 maasto kohdassa lukee yliaika. Vaasaan ajelimme viikon päästä. Nyt olin minä sairas. Kun koira oli paikalla jouduin oksentamaan piilossa. Manco kuuli sen ja tuli katsomaan. Eihän sellaisen alun jälkeen tottis oikein maistunut, koiran pohjanoteeraus 73 pistettä. Mutta siihen yökkimiseen katosi vatsatauti, ja iski hillitön luottamus koiraan, nyt napataan ykköstulos. Kolme pistettä varaa menettää maastossa. Oli jännittävää lähteä janalta. Takajälki olisi vähintään 6 pistettä miinusta, ja tietäisi koiran autoon panoa. Ei kuulunut mitään, ja kun lähtö muuten loistava, annoin mennä. Kapuloita alkoi löytyä tasaiseen tahtiin, viisi oli jo taskussa kun koira tuli parikymmentä metriä leveän merenlahden rannalle, ja painui suoraan veteen, jota tosin ei ollut kuin vajaa kymmenen senttiä, tottakai seurasin perässä. Kun rantauduin olikin koiralla kuutonen jo suussa. Vielä esinekenttä. Se oli tehty pakettipeltoon. Manco haki kuin kello, nopeasti ja tarkasti. Yhden pisteen Leppäkorpi otti, kun Manco ei malttanut olla tuulettamatta viimeistä esinettä parin puraisun verran. Yeah, ykköstulos 73 tottiksella. Oli mukava ajella kotiin. Torniossa Manco nykäisi toisen ykkösen kuukauden päästä, teki hurjan 98 pisteen tottiksen, ja toi kokeen parhaan koiran palkinnon kotiin. Vetelissä jäi yksi kapula metsään, tottis 91 p. Himangalla tuli siedettävä kokonaistulos 290 pistettä. Vetelissä taasen yksi kapula metsään tottis 91. Himagalla takkusi esinekenttä, rimaa hipoen neljäs ykköstulos sinä vuonna. 271p. Vetelissä seuraavana keväänä koira autoon, maasto 22 p. Iisalmessa alkoi Manco oireilla selästä, ei päässyt a-esteen yli. Taivas musteni kerralla. Saimme kuitenkin Muhosen Sirpan avustuksella koiran kuntoon, mutta emme päässeet siihen fiilinkiin jossa tuloksia tulee. Kiimingissä keskeytin, päätin jos ei ykköstä maaston puolesta tule, en rasita Mancoa tottiksella. Saksanpaimenkoirien SM-kokeissa pääsimme maastoon kärkipäässä tuloksella 84 p. Esinekentässä ei tullut esinettäkään. Ajoimme kotiin, jäljet olisivat olleet seuraavana päivänä. Jossittelua, eivät muutkaan koirat onnistuneet esinekentässä. Mancolla oli hyvä tottis alla, viidellä kapulalla olisi tullut mestaruus. Ei mikään huippukoe! Elokuussa Vetelissä Manco voitti piirinmestaruuden 196 maasto 92 tot. Ja toisen kalenterivuoden ykkönen teki koirasta käyttövalion. SM-kokeissa tuomarikartanossa tot. 80 p. Esinekenttä täysille, toi jopa neljä esinettä. Maasto Kytäjän kartanon ryteikössä, en päässyt läpi. Ehkä koira ajoikin jälkeä, mutta oli pakko luovuttaa. Vaikka selkää oli hoidettu, se oireili niin paljon että Mancokin päätti kilpailu-uransa SM-kokeisiin. Näyttelyssä koira olisi menestynyt, mutta periaate, mitä ne näyttelyt ovat? Esti sen. Vanhemmiten, kun Macon poika Seiko tuli taloon, koira otti itselleen hupilaisen, jonka nimi oli sama kuin Mancon isän omistajalla. Petrasta tuli Mancon lemmikki. Käänsin koiran virallisesti Petran nimiin. Eräs tapaus jäi mieleen. Petra teki Mancolle peltojäljet, siihen tuli sikskkia ympyrää ja vaikka mitä. Naureskelimme kun heinään katoava tyttö lähti sitä tokevana ajamaan. En ole koskaan nähnyt loistavampaa peltojäljen ajoa, ja kapulat löytyivät varmastasti, koiran olemuksesta huokun mahtava yhteistyön halu pienen lapsen kanssa. Manco oli raju koira muille uroksille, ei sietänyt niitä, mutta niin Petra toi koiransa paalunaru taluttimena Pahojen kentälle, muiden koirien joukkoon, eikä mitään ongelmaa. Suurisydämminen koira oli Manco.
11 vuotta 1 päivää sai Manco elää täällä keskuudessamme. Manco kuoli syliini, kotona omalla paikallaan, silloin itki maailma.



YÖUNET VEI UNCLENASSE
Kun tässä Numan muistot alkavat lientyä tuonne kiintoevyn puolelle, on aika ottaa käsittelyyn koira, joka kasteessa sai nimekseen Unclenasse. Koira joka pisti meikäläistä kymmenen nolla jatkuvasti. Koira jonka edessä nostin totaalisesti kädet pystyyn useammankin kerran. Riiviö!!!!

Aluksi kertausta kuka oli Unclenasse. Perinnöllisyyden kiemurat ovan ihmeellisiä. Suorastaan käsittämättömiä. Nostan hattua kasvattajille, jotka jaksavat hakea koirilleen tyyppiä, ulkonäköä, käyttöominaisuuksia, ja saavatkin usein aikaan kelvollisia tuloksia.
Ensin oli spu Jeppe. Jeppen ensimmäisestä avoliitosta spn Sarin kanssa syntyi mm. Kokojoe, Ako, jonka oikea nimi oli Roope. Muiden pentueen koirien nimiä en muista. Ako oli tyypillinen Halli, siis Jeppe. Kokojoe ei ollut minkään tyyppinen, täysin poikkesi emänsä, ja vielä enemmän isänsä tyypistä. Väri, ulkomuoto, ja ennen kaikkea luonne. Jos olisi ollut mahdollisuus kaksoisastutukseen epäilisin sitä, vai oliko? Lohtajalla ei ollut siihen aikaan saksanpaimenkoiria niin paljoa, että tuo mahdollisuus on pois suljettava. Eteenpäin: Hallin ja Miratas Asarin suhteesta (avioliitto kai oikea sana) syntyivät isänsä tyyppiset, Peto ja Magnum. Molemmat olivat perineet myös Asan ulkonäköä. Luonteet paljon rauhallisempia kuin Kokolla. Ja sitten kummastus, kun Koko astui remmiin, tai Asan, syntyi Unclenasse, täysin isänsä tyyppinen, ei mitään ulkomuodon perintää äidiltään. Puhumattakaan luonteesta. Luonne oli Kokojoen, kovuudeltaan isänsä veroinen, mutta vielä itsenäisempi. Luupää oikea termi. Miksi näin poikkeavia yksilöitä. Kun Halli oli Kokon isä, ja Pedon Numan ja Nassen äiti oli Asa, miksi Kokon ja Asan pentu poikkesi suvustaan noin paljon? Vainiontaus voisi valaista.
Edellä on selvinnyt jo hieman millainen ”hirviö” tuo Nasse tuli olemaan.
Kun Numan ura loppui, olin ilman käyttökoiraa. Yhdistystoiminta vei oman aikansa, mutta ei se kisakoiraa korvannut. Päätin hankkia koiran.
Sopivasti oli tarjolla Roki niminen pentu Kaustisilla, ja taloon se tuli. Lähteäkseen jo yhdeksän kuukauden ikäisenä kotikoiraksi Kokkolaan. Eläkeläispariskunnalle viihdykkeeksi. Koiralle tuli kyynärpäävika eikä siitä olisi ollut kisakoiraksi.
Kun kävin katselemassa Rokia, mielikuvaksi tuli sikaaria polttava, sohvalla istuva herrasmies. Ei se paljoa mekäläistä muistellut.
Soittelin useisiin kenneleihin Bacteroides kauppasi koiraa josta tuli näyttelytähti aikuisena. Hyvä tuuri ettei tullut meille.
Aloin hieman kyllästyä kenneleihin soitteluun, ja pieni piruus iski mieleen.
Soitin erääseen siihen aikaan kuuluisaan kenneliin, ja kysyin lutusta perhekoiraa, kun lapsetkin haluaisivat halinallen ettei aika tulisi pitkäksi. Sellainen löytyi heti, vanhemmat (nimet muutettu, Vekku ja Jekku). Lupasin harkita. Seuraavana iltana soitin uudelleen, ankarana suojelumiehenä, joka kaipasi kaikkea muutakuin lutusta perhekoiraa, saisi olla mieluummin tappajatyyppinen purukone. Sellainen löytyi heti, vanhemmat… Vekku ja Jekku. hah…..
Sitten aloin katsella omia koiria, Asa oli vielä viriili rouvashenkilö, juoksut pelas, Koko kuntoutunut kolarin jäljiltä. Mutta Kokohan oli tuhkamuna. Olihan se ollut samassa häkissä Asan juoksujen ajan. Asalle tuli juoksu.
64 vuorokauden kuluttua Asa penikoi yhden suuren urospennun. Loirin Nassesetä sai kaimansa.
Unclenasse tuli taloon!
Normaalipentuaika meni äkkiä, koirasta varttui tavattoman vilkas. Niskalan Kassun arvio, kun roikkui kerran Nassen taluttimessa. ”Toivoton tapaus, tämä koira haluaa olla jokapaikassa yhtä aikaa”. Hyvin sanottu!
Numaa oli pitänyt kouluttaa silkkihanskat kädessä, ja sitähän tyyliä yrittelin Nassenkin kanssa. Pahin virhe sattui siinä, että tein Nasselle samoja kovettamisleikkejä kuin Numalle piti tehdä. Pieni laskuvirhe kovettaa koira, jolla kovuus oli jo geeneissä. Nasse oli pitelemätön, tottelematon, unohti parissa minuutissa oppimansa, huusi, ulvoi, vaati työtä ja taas työtä itselleen. Kemiat välillämme olivat Uusi Seelanti – Suomi tasolla. Mutta vanaha sanonta, ”joka ristin ottaa, se ristinsä kantakoot”. Jatkoimme harjoittelua aivan ruohonjuuri tasolla. Siinä missä Nasse oppi jonkinlaisen paikalle jäännin, Numa olisi suorittanut jo keskiasteen yliopistotutkinnon. Nassehan syntyi 21 maaliskuuta 1985. Keväällä –86 saimme Myllymäen Pekan kanssa pähkähullun idean lähteä Haapajärvelle tokokisoihin. Perjantai – iltana varmistimme, että tilaa on lauantain kisaan, ja hirvittävä harjoittelu päälle, puoleen yöhön saakka. Pekalla oli joku lainahoffi koirana. Lauantaina suunnistimme kisapaikalle, Lehtolan Matti tuomarina. 137 pistettä. Kaikkien aikojen huonoin tulos koiraurallani. Mutta tuntui kuitenkin voitolta! Pekka tosin sai 139 pistettä sillä hoffilla. Lehtolan Matti sanoi. ”Vaikka tämä seefferi ei nyt niin paljoa pisteitä saanutkaan, tulemme varmaan kuulemaan tästä koirakosta.” Kuulemaan, kyllä kuului, mutta ei sillä tavalla kuin ehkä tarkoitti.
Jotta sähellys Nassen kanssa saa oiketa raamit, ja yritän kommentoida PK- uraamme kisa kisalta. Viides päivä heinäkuuta ajoimme Ouluun. Nasse oli silloin vuoden ja kolmenkuukauden. Maasto meni täysille tottis 218 p! Hyvällä maastolla ykköstulos! Kuukaden kuluttua jälleen Ouluun, luulin jo, että hyvähän tästä tulee. tot. 263 maasto 320. Vielä olisi yksi ykkönen tai kakkonen saatava luokan nousuun. Lievestuoreelle edellisestä kuukauden päästä, tottis 229, pah.. laskin että viidellä kapulalla ja täydellä lähdöllä ykkönen tulisi, eikä tarvitsisi turvautua kakkoseen luokan vaihdossa. Lähtö oli mielestäni täydet, viisi kapulaa tuli, mutta kisapaikalla huomasin, että oli tuomari ottanut kaksi lähdöstä. Harmitti!. Ajattelin, että tämä oli tilapäinen notkahdus, nyt aletaan kisaamaan!! Pistetään Nasse YK-hon. Raahessa oikin parinviikon päästä koe. Tottis kumma kyllä siedettävä 269 mutta yk-maasto ei mennyt mitenkään, keskeytimme. Pietarsaaressa 12.10 –86 palasimme takaisin jälkien pariin, tottis heikko 235, eikä koiraa kiinnostanut jälkien ajo vähääkään, maasto nolla. Koitti vuosi 1987. Ouluun lähdimme jo toukokuun 17 päivä. Hietasaaren kentälle. Jep. Eräs Kokkolalainen rouva oli edelliskesänä tehnyt kyseenalaisen ennätyksen kokeissa 4 nollaa peräkkäisissä liikkeissä. Ei, emme lähteneet tätä ennätystä rikkomaan, mutta niin vain kävi, että palasimme uusi ennätys taskussa 5 (viisi) nolla peräkkäin, ennen kuin ymmärsin nostaa koiran autoon. Huh-huh… 6 kesäkuuta järjesti K-P Pk Lohtajalla kisat, maastot täällä ja tottis meidän pellolla. Ilmoittauduin, olihan kotikenttä etu tiedossa. YK-alon maasto lupasi heti hyvää, täydet maastosta! No niin, tästä se varsinainen ura urkeaa. Toiveikkaina tottikseen. Silloin oli mukana jo Pietarsaaresta lyhyehkö, tukevahko nuorimies nimeltään Mikael Kallio. Aina kun Kallio haluaa ärsyttää meikäläistä, hän alkaa puhua tuosta Lohtajan kisasta, miten Unclenasse nuohosi kaikki ojanpohjat, kun olisi pitänyt tehdä palveluskoirille luontaisia liikkeitä. Oli kuulemma ollut pk-väelle suuri helpotus etten aiheuttanut enempää häpeää, ja ymmärsin keskeyttää. En tiedä mistä tuomaristo ja sihteeristö löysi koiralle kuitenkin 194 pistettä lohdutukseksi. Mutta ei tuolla maastotulosta hyväksytty. Kun sain kilpailukirjan käteeni, matkustin Nassen kanssa Houraatin mäelle, pidimme pienen seminaarin siitä mitä olemme tehneet, ja mitä tulemme tekemään.
Hakata koira? voihan veljet. Nassehan olisi nauttinut siitä. Karjua sille naamapunaisena käskyjä? Potkia, pakottaa? Ei kannata naurattaa. Niin helppo Nasse ei ollut. Mutta yksi keino oli, takaraivosta se tuli. Katsotaan reilusti kumpi kestää kauemmin, niinhän usein lauman pomous ratkaistaan. Pomoudesta meillä kiikasti. Seurautin, teetin koiralla pk-toko liikkeitä siellä mäellä koko yön. Alusssa koira oli täysin pitelemätön, mutta en reagoinut siihen mitenkään, vähitellen alkoi homma sujua, tulimme aamulla aika tyytyväisinä ja väsyneinä kotiin. 13 kuudetta, viikon päästä Lohtajan katastrofista Kajaanissa tot. 313 pistettä, vaikka maasto vain 189 alo yk 2. Olin onnesta ymmyrkäisenä. Jälleen tein virhe-arvion, kyllä nyt ura urkenee….

Jostain syystä kisoihin tuli kahdenkuukauden tauko. Elokuussa Kokkolassa Anttosten kisoissa jatkui kohtuullisen hyvä tottistaso, 289. Kun maastostakin tuli 272 kelpasi yk-alo ykkönen meille mainiosta. Kyllä se tästä…..Viikon päästä Kiimingissä olisi hälytyskellojen pitänyt soida! tot. 237 maasto 260 alo yk-2. Nousimme avoimeen luokkaan. Jee .. Vaasa parinviikon päästä, tott. 234. Alkoi hieman huolestuttaa. Maastoa emme yrittäneetkään, kyseessä kahden päivän kisat, turha ajella Vaasaan. Raaheen sitä vastoin menimme kahden viikon päästä, tot. 220. Kun maasto oli ensin tuli sekin tulos epävirallisena kirjauksena 168. Avossa hyväksytty tot. alkoi 231 pisteestä. Kokkolasta jälleen viikon päästä haimme 205 pistettä. Kuukausi edellisestä kävimme jälleen esittäytymässä Kokkolan Anttosille ja tuloksena keskeytys. Kevät –88 oli toivoa täynnä. 22 toukokuuta tuli Kiimingistä tulos! Avo yk-1. tot 245 vau! Maasto 281 rimaa hipoen 526. Kokkolassa viikon päästä koira keksi todella tehokkaan kurmuutuskeinon, vedetään tottis 299 ja maasto pannaan lekkeriksi. Ahisti. Kesällä tuli pientä koulutuksen tehostamista, ja elokuussa –88 Kokkola tot. 291. maasto 275. avo ykkönen 566. Tästä se lähtee…… Kuukauden päästä vedetään jälleen kunnon tulos. Ai? Tot 227 ei maastoon. Siitä viikko Kiiminki keskytys. Kuukausi Kokkola, nipin napin 239 maastoon keskeytys. Seuraavalle kesälle oli tulossa uudet säännöt, samat jotka ovat nyt voimassa. Vannoin Anttosen Karille että vielä me näytetään.

Koira hommissa pitää olla ikuinen optimisti, aina pitää löytää syy jostain muualta kuin koirasta! Kaikkein helpointa on syyttää järjestäjiä, tuomaria, säätilaa, huonosti nukuttua yötä, liian hyvin nukuttua yötä, häiritseviä kilpakumppaneita jne. Kun näistä löytää syyn, jaksaa taasen jatkaan. Niin mekin jatkoimme. Mutta uusien sääntöjen sisäänajo työllisti tuomarikuntaa seuraavana kesänä, joten vasta syksyllä –89 saimme seuraavan merkinnän kilpailukirjaan. 80 tot. 196 maasto. Nämä säännöt sopivat Nasselle kun ottoa päähän. Mutta kisaamaan ei ehtinyt, eikä muutenkaan ollut mahdollisuuksia, koe järjestelyt hidastuivat, kokeet tulivat täyteen nykymallin mukaan. Entiset 30 – 50 koiran kaikkien lajien kisat siirtyivät historiaan. Moni tuomari lopetti, eivät viitsineet kouluttautua uuteen arvostelu kulttuuriin. Nassen viimeinen kisamerkintä on vuodelta 1990 lokakuun 7 päivä. Koira voitti avoimen luokan piirinmestaruuden yk-ssa tot. 92 maasto 165. yht.257 JK 2. Tähtäin siirtyi seuraavan vuoden SM-kisoihin. Marraskuussa Nasse jäi auton alle. Oli kaivanut häkin aidan alta tien vapauteen, ja hirvimajalta tulleet nyljettyjen hirvensorkkien hajut saivat Kokojoen pojan lähtemään ensimmäistä kertaa reviirirajojensa ulkopuolelle. Tällainen, liikenteeseen tottumaton koira ei ymmärrä varoa autoja. Ei Nassekaan.

Nyt pitäisi kuitata tämä kertomus. Ei Nasse opettanut kovinkaan paljon koirankoulutusta. Sen se opetti, että minä olen liian laiska kouluttamaan sellaista koiraa, joka vaatisi jatkuvaa ylläpitoa opin pitämiseksi koiran päässä. Nasse yksinkertaisesti nollasi oppimansa hyvin nopeasti. Olen ajatellut miten se nykyään olisi toiminut? Vanhat säännöt olivat Nasselle myrkkyä. Odotukset liikkeitten välillä pilasivat sen liikemotivaation. Mutta kun uusi, putkeen tehtävä Ipo sääntö tuli, muuttui koiran käytös kentällä heti. Sen ei tarvinnut pudottaa motivaatiota liikkeitten välillä, sai painaa täysillä alusta loppuun. Vaikka usein tuolla kertomuksen sisällä lähdin parin onnistuneen kokeen jälkeen, nyt ura urkeni!! mielellä ja petyin, uskon, että vuosi 1991 olisi ollut Unclenassen läpimurtovuosi. Koiran ikäkin olisi tehnyt tehtävänsä, ja uuden säännöt olisivat olleet merkittävässä osassa, Nassen menestymiseen. Olihan isä Kokokin jo miehen iällä kun alkoivat opit pysyä päässä. Näin ajattelen. Yksi alue on jäänyt käsittelemättä. Uncelnassen näyttelyura. Me kävimme Nassen kanssa koiranäyttelyssä! Hanna Kuosmanen, kuivan huumorin Hanna oli tuomarina. Miehensä tokotuomari Eino Kuosmasen kautta olimme Hannakin kanssa naamatuttuja. Kun esittelin ylpeänä, kokeneen näyttelyhandlerin tyyliin polvillani ollen omistamani saksanpaimenkoirauros Unclenassen seisonta asentoa Hannalle, hän täräytti silmää räpäyttämättä, ” Tämä koira on hieman ilmava, olisiko meidän helpompi kommunikoida katselemalla toisiamme tämän koiran vatsan alta?” Nassen näyttelyura loppui keltaisen väriseen nauhaan.