SF-KVA SPU MAGNUM (Numa)

ensimmäinen osa.
Numa syntyi ensimmäinen kuudetta yhdeksäntoista kahdeksankymmetäyksi. Onnellisten tähtien alla? Näin ei voi sanoa. Sinä vuonna meillä oli navetanrakennus urakka, puuhastelua riitti tarpeeksi, ilman koiranpentuakin. Numa syntyi Hallin ja Asan iltatähtenä, muita sisaruksia koiralla ei ollut.
Päävastuun Numan hengissä pysymisestä, ja kasvamisesta kantoi koiran emä. Tietenki normaalit ruokajutut hoidin minä.
En suosittele emoa koiran kouluttajaksi pentuiässä. Emällä ei ole muuta keinoa välttää esim. rakennusmelua kuin siirtyä kauemmaksi, väistää.
Ei huono ominaisuus luonnossa. Numa kasvoi nopeasti, liian nopeasti, sen luusto ja lihaksisto eivät pysyneet kasvun mukana.
Syksymmällä kiireet vähän hellittivät, ja huomasin meillä olevan saksanpaimenkoiran pennun, jolle voi muutakin puuhaa järjestää kuin ruokailun.
Talven tullen erotin emän ja pojan elämään itsenäistä koiran elämää.
Numasta tuli mukavan rauhallinen tupakoira, sillä oli herrasmiehen tavat pienestä pitäen. Ei pitänyt ääntä itsestään, oli tyytyväinen omissa oloissaan.
Hermostui silmin nähden kun sitä joku vieras yritti lähestyä.
Mitään pentukoulutusta Magnumille ei voinut harkita. Sen psyyke ei kestänyt edes koiraan päin katsomista.
Pentukesänä Numalle sattui vielä kaksi tapausta jotka varmasti vaikuttivat sen myöhempään elämään, ja käyttäytymiseen.
Ami oli kaksi vuotias pojan naskali kun numa syntyi. Mikäs sen mielenkiintoisempi otus tuollaiselle ihmistaimelle kuin kitisevä koiranpentu.
Eräänä päivänä havahduin lautoja pinotessani koiranpennun hätäiseen ulvontaan, lähdin kuin jänis haavalta ääntä kohti. Pihalla poika huvitteli heittelemällä Numa ressukkaa ilmaan, ja äänellään koira viestitti suurta hätäänsä. Siinä piti laskea kymmeneen, kahteenkymmeneen, kolmeenkymmeneen, ja vielä sataan, etteikö Ami saanut kunnon tukkapöllyä. Ulkoisia vaurioita en pennussa huomannut, vaikea sanoa, oliko tapahtumalla osuutta myöhemmin ilmeneviin vikoihin.
Toinen melkein käsittämätön, huonontuurin tapaus sattui Numan ollessa noin kolmen kuukauden. Asa ja Numa nukkuivat yhdessä koirille sisustetussa saunakamarissa. Sama huone, josta tuo toinen blogi on saanut nimensä.
Syyskuussa oli ilma vielä lämmintä, mutta sateista. Eräänä yönä alkoi kuulua koiran ulvontaa ulkoa. Menin sateeseen katsomaan mitä on tapahtunut. Huutelin aikani, mitään ei kuulunut. Päätin mennä sisälle päivystämään. Eikä aikaakaan kun samanlainen huuto kuului. Nyt siihen sekaantui metallinen kilahdus.
Juoksin uudelleen ulos, ja portaille kuulin koiran kiljaisevan. Tuvan takaa se kuului. Hämärässä yössä näin mitä oli tapahtunut. Numa ja Asa eivät olleet malttaneet pysyä pehkuissa, vaan hiippailleet naapurin maitohuoneeseen, josta löysivät jäähtymään jätetyn puuromaito hinkin. Tämän sisällön koirat päättivät sosialisoida.
Taisi siitä suurin osa kaatua maahan. Nooleudessaan Numa ryömi hinkkiin, ja pahaksi onneksi hinkki jäi jotenkin jumiin koiran päähän. En tiedä miten Asan onnistui johdatella poikansa kotiin, ja kaiken hyvän päälle vielä paimenlangan alle.
Tämä lanka oli syynä koiran kiljumiseen. Maatessaan märässä maassa hinkki ei koskettanut lankaa, mutta aina kun koira yritti nousta, tuli sähköä kuin suojeluharkoissa.
Voiko koiralla huonompaa tuuuria olla? Aamulla naapurin isäntä ilmestyi hinkinkannen kanssa, että löytyisikö sille sopivaa kannun suuta? Löytyihän se, ja kylkiäisinä tökkäsin Eskolle suurimman lasilautasen mitä Kokojoe oli kisoista saalistanut.
Näiltä pohjilta päätin kesällä –82 alkaa koulutella Numaa jopa kisoja varten.
Numa poika opetti koirankoulutusta niin paljon, kuin sitä ennen ja jälkeen olleet koirat yhteensä.
Se pani kaikki opit uusiksi.
Ei kestänyt kehumista, moittimista, ei motivointia koulutuksen aikana. Siinäpä työmaa. Mutta koira kompensoi puutteitaan saamalla palkkion siitä kun siihen oltiin tyytyväisiä. En tiedä hymyilikö Numa koskaan? (ei lainkaan helppoja nämä muistelut)
En usko, että Numan käytös johtui kokonaan perintötekijöistä. Numallahan oli puolitoistavuotta vanhempi täysveli, joka oli kuin kallio. Koira majaili neljävuotiaaksi Myllymäen Pekalla. Pedosta joskus lisää.
Suurin syy oli koiran liian pitkä emän kanssa vaeltelu. Ehkä vielä suurempi syy paljastui myöhemmin.
Mutta edessä ja takana olevista vaikeuksista huolimatta kouluttelin tätä outoa otusta vähitellen kisakuntoon. Jälkiä Numa ajeli mukavasti, näytti jopa innostuvan siitä.
Yksi heikkous sille jäi tottikseen. Epävarma paikalla olo. Summaamalla koiran elämää ehkä tähänkin löytyy selitys.
Ensimmäinen kisa oli Pietarsaaressa tokossa. Hampaitten näyttö ei ollut Numalle mikään paha, kun sai olla vieressä. Paikallaoloa jännitin kun huomasin viriilin noutajapojan tulevan toiselle puolen makoilemaan. Niinhän siinä kävi, että labbis ei voinut salata uteliaisuuttaan, ja lähti käppäilemään Numaa kohti. Siinä haisteli niin kauan, että Ruokosen Reinokin hermostui, käski ohjaajan hakea koiransa pois.
Jälkeen päin Nymannin Elsa, joka oli kokeen ylitoimitsija tuli supattamaa korvaani tekemästään hyvästä ratkaisusta. – Tiesin heti, että tuo koira lähtee paikalta, siksi laitoin se sun koiran viereen, kun se on niin paljon kilpaillut, eikä välitä vaikka sitä häiritään!?-
Tämä tokokoe oli elokuussa –82. Haalistunut lappu kertoo lopputulokseksi 196 p. Taluttimetta seur. näkyy menneen piste pois.
Pk-ura alkoi syyskuussa, heinäkuussa seuraavana vuonna koira saavutti ensimmäisen voi ykkösen, sitä ennen kolme alo ja kolme avo ykköstä. Kaksi kertaa koira on maastossa keskeyttänyt, tottikset näköjään olisivat ollet kohdallaan niisäkin kisoissa.
Yksi vetokoe mahtuu Numan uralle. Minähän sille este siinä hommassa olin, koira veti aivan hurjasti. Tässä kokeessa Virkkalan Tarja!! Rottiksella!! ohitti meidät. Onneksi kilpaili naisten sarjassa, ettei tullut tuloksiin näkyville.
Tottelevaisuutta koiralla ei tarvinnut harjoitella liike liikkeeltä, suurin osa ajasta meni Numan mielialan virittelyyn. Puhki purtu jalkapallo sai Numassa aikaan innostumisen. Ja jalkapallo matsit tulivat kisoja edeltävinä iltoina meidän harjoitusohjelmaan.
Tokoa kisailimme silloin tällöin. Jos noista lapuista selvää saa, koira voitti jokaisen kisansa, ja saavutti voittaja ykkösen Kokkolan kuplahallissa syksyllä –84. Yhtään pummia sille ei tullut. Mutta motiivaatio niihin kahteen viimeiseen ykköseen ei enää riittänyt.
Ehkä syynä oli PK-puolella tapahtunut koulutusvirhe, moka josta vieläkin näen joskus painajaisunta?
Kilpailukirja kertoo korutonta kieltä siitä miten ohjaaja voi pilata hyvän koiran maastossa melkein korjaamattomaksi.
Palataan tuohon kesään –83. Kiimingissä tuli tuo voi ykkönen viidellä kapulalla, hieman rimaa hipoen 529 pisteellä, muistamme, että ykkösen raja oli 520 p.
Kuukauden päästä lähdimme Seinäjoelle, tottis meni yli kolmensadan, ja toiveikkaina lähdimme maastoon. Koira otti jäljen, tuomari huusi takaisin. Uudelleen samalle jäljelle ja takaisin! No minä yritin kääntää herkkää koiraa ”takajäljeltä,” kolmesti se yritti ja sitten luovutti.
Tuomarilla väärän alueen kartta!!.
Numan tuntien, tämä oli katastrofi.
Se alkoi karttaa jälkivaljaita. Ja minä lisäsin jälkiharjoittelua!! Kilpailukirjan kertomaa: Kokkola elokuu –83 tot. 291 m. 36. Oulu tot. 257 p. maasto 0. Kokkola syyskuu –83 tot. 299 maasto 0. Tässä kokeessa koira, kun päästin jäljelle käveli suoraa Anttosen Karin Volvon luokse ja hyppäsi Duettin kyytiin. Silloin Kinnunen heräsi.
Vertauskuvallisesti poltin jälkivaljaat.
Seuraavana keväänä jälleen Anttosen kisassa Kari päästi Numan jäljelle. Aivan puhdas motivoitu lähtö, ykkönen löytyi, otin koiralta valjaat pois, povesta löytyi jalkapallosta jäljellä oleva riekale, sen kanssa juoksimme autolle, kisa oli siinä. Emme ottaneet edes tottista.
Sitten olikin kaikki helppoa, kolme ykköstä tuli, vaikka Kajaanissa pääsi käärme pistämän ohjaajaa.
Nyt oli ykkösiä kasassa reilusti käyttövalion arvoa varten.
Näyttelytulos oli vielä hankittava.
Olimme käyneet Numan kanssa sen ollessa puolitoistavuotias Kokkolan kuplahallissa koiranäyttelyssä! Eva Ekstamin tyly arvostelu. ”Koira saa epävarman luonteensa ansiosta nollan”. Siinä oli mukava nauhayhdistelmä harmaa näyttelystä ja punanen tokosta sulassa sovussa taluttimessa.
Jääskeläinen huomasi epäpyhän allianssin ja loihe lausumaan ” Näyttelytuomarin antama nolla luonteesta kertoo, ettei koirasta ole palveluskoirakokeisiin”. Kukat ovat vieläkin lähettämättä Jääskeläiselle. Eila antoi todellisen käynnistyspotkun.
Nollalla ei KVA titteliä haeta. Numa olisi vietävä johonkin näyttelyyn. Kokkolahan oli se paikka jälleen. Heinäkuun näyttelyyn menimme, Mattson Palveluskoiraliiton puheenjohtaja tuomarina. Rajala sponsoroi kannustusjoukot, joku taisi jopa huutaa, kyllä se kakkonen sieltä tulee.
En ollut lainkaan varma. Numalla oli kaiken lisäksi pehmeä oikea koirva, joka helposti alkoi ”lepattaa” tuulessa. Onneksi koira oli niin hämillään koko touhusta, että piti korviaan luimussa kehässä olo ajan. Ei Numa rakenne kakkosta huonompi ollut, Mattsonia ei pahemmin vältellytkään, ja kakkonen tuli!
Taisi Pena arvata mitä oltiin hakemassa. Kannustusjoukot pitivät melkoista metelia kehän reunalla.
Vielä oli yksi kynnys ylitettävänä. Käyttövalio vaati lonkkakuvauksen.
Sen kuvausillan pyyhkisin mielelläni pois mielestäni. Tapio kuvasi, ja vaikka koira nukutettiin, oli hyvin vaikea saadan sen jalat taipumaan kuvaus-asentoon.
Asiat alkoivat loksahdella paikoilleen siinä kun odotimme kuvien kuivumista. Mietteet olivat synkät!
Toiveikkaina olin ilmoittanut Numan Tampereen SM-kokeisiin, pahat aavistukset toteutuivat pahimmalla mahdollisella tavalla. Koiralla kolmosen lonkat, ( D-nykyään) se ei vielä mitään, mutta molemmissa erittäin pahat nivelrikot, Tapion mukaan aiheuttivat juuri niitä mielialan vaihteluita joista kerroin hänelle ja kerron tässä myöhemmin.
Kennelliiton kirjeen odottaminen ei edes jännittänyt, niin pahan näköiset olivat Numan lonkat maallikonkin silmin katsottuna.
Tampereen SM-iin menimme ”kun pitää mennä” mielellä, ja romahdus tuli siellä.
Kenttänä oli Pyynikin aidattu kuuma urheilukenttä. Tungos kova, ja ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua.
Lipposen Heikki Oulusta oli muutamaa koiraa ennen meitä, jokseenkin samanlaisilla pisteillä olimme tottiksia kisanneet näillä seuduilla. Nyt kun katselin Heikin taapertamista kentällä, ajattelin ei voi olla totta. Tuostahan ei tule mitään. Juppe sai 230 pistettä ja risat. Lähdin autolle koiraa hakemaan, koska meidän ryhmän vuoro olisi pian. Aukaisin oven, ja koira kirjaimellisesti putosi asfaltille. Kisajännitys ja fiilingin puuttuminen heijastui heti herkkään Numaan.
Niinhän siinä kävi, että Juppe ja Heikki saivat hyvät pisteet Numaan ja minuun verrattuna. Meille kertyi jäännöspointseja peräti 181 pistettä. Noudoista toki kympit. Tampereella emme viihtyneet pitempään. Sieltä tuli viimeinen merkintä saksanpaimenkoira Magnumin kilpailukirjaan.
Kakkosen ja sitä paremmilla lonkilla sai käyttövalion arvon suoraan siihen aikaan. Kolmosen lonkista piti tehdä vakuutus, ettei käytä koiraa jalostukseen. Joulukuun 20 päivä tuli Kennelliitosta Numalle joululahjaksi kunniakirja SF-KVA arvosta. Sen se oli todella ansainnut. Koira oli silloin kolme ja puolivuotias. Härrägyyd, Humu on jo neljävuotias………
Se mikä askarrutti Numan käytöksessä oli sen mielialojen vaihtelevuus.
Vaikka kuinka sitä innostin ja teimme mukavia lenkkejä, saattoi koira olla seuraavana päivän kuin hakattu. Ja kun Numa oli surkean näköinen se oli sitä todella.
Joskus sillä oli hyviäkin aikoja, ja kun Tampereeseen lopetimme kisatreenit koiran fyysinen elämä parani huomattavasti.
Tästä kertomuksesta voi saada kuvan että kirjoitan täysin luuseri koirasta. Ohjaajasta kyllä voi noin sanoa, mutta Numalla oli vahvojakin puolia.
Yksi niistä lehmälauman kurissa pitäminen.
Meidän koirista Numa on ollut järkkymättömin kun kyseessä lauman siirto tai pahojen elukoiden kuriin pano.
Eräänä Venetsialaisiltana pojat saivat päähänsä ammuskella raketteja. Ei tullut ajateltua, että lehmissäkin voi olla paukkuarkoja yksilöitä. Sumuisessa illassa alkoi kuulua töminää, kun lauma veti pihan yli kasitietä kohti.
Mitään muuta ei ollut tehtävissä kun hakea Numa äkkiä sisältä ja lähettää lauman perään, käskyllä tuo!.
Mielessä näin jo kasitiellä sumussa seisovan lehmälauman ja ensimmäisten mersujen jysähtävän elukoiden sekaan. Meinasi tulla tippa silmään kun juoksin lauman perässä, ja näin, että sen suunta olikin muuttunut kotia kohti. Auki olevat navetan ovet kelpaisvat kummasti karkuteillä oleville sarvipäille. Numa ei antanut mitään mahdollisuutta niille olla menemättä navettaan.
Aamulla katselimme jäljistä, että hieman ennen, missä nykyinen Pahojen mökki sijaitsee oli Numa pistänyt lauman toisiin ajatuksiin.
Numalla oli lämmin eristetty koppi jossa se viihtyi päivisin, kun ei viitsinyt sisällä olla. Sinne koppiin se jäi silloinkin kun lähdimme Kokkolaan käväisemään. Huomasimme, että Houraatin mäkeen oli hyytynyt Ooppelin Kadetti. Marinkaisissa huomasin lompsan jääneen kotiin. Mitäs auttaa, U-käänös ja takaisin. Kun tulimme tuohon viimeisen suoraan päähän näimme, että elosuojan päässä on joku sinipukuinen mies, ja Numa pitää oikeaoppista paimennusnäytöstä ko. henkilölle.
Että parempi pysyä ukko siinä, kunnes toisin määrätään.
Pumppu vähän volttasi kun huomasin että tuohan on TV-stä tuttu. Viimetalvena maailmanmestaruuden voittanut hiihtäjäkuuluisuus Kari Härkönen.
Silmissä vilisi Iltasanomien otsikot ”Härkösen urheilu-ura katkesi lumisissa Lohtajan maisemissa, saksanpaimenkoira söi maailmanmestarin.” Eihän Numa iholle ollut käynyt. Härkönen oli ollut viisas ja totellut koiran paikka käskyä. Kylmä hänelle olisi tullut, jos lompsa ei olisi unohtunut.
Soitimme hinausapua Ooppelille, ja mestari pääsi praataahan Miedon Juhan kanssa aivan ehjänä.


Aika kultaa muistot, ja näin taaksepäin katseltuna ei tuo Numan tarina niin surkealta enää tunnu? Kilpailukirja ja toko-liuskat ovat olleet hyvänä apuna muisteluissa. Numa kilpaili 20 kertaa pk-kokeessa kymmenestä tuli ykkönen, ja lopuissa olen aina, kai koiraa ja itseäni säästääkseni keskeyttänyt.
Joten kakkosia ja kolmosia ei kirjassa ole. Kai tuo kohtuullinen prosentti amatööriharrastelija koirakolle on? Tokossa kuten yllä kerroin kaikki tulokset 1 / 1. Hyvä koira oli Numa! Omistajana muuten Viljami Kinnunen!
Siitä Numan koulutuksesta. Minua aina kavahduttaa, kun joku sanoo, ei tätä voi oikein kouluttaa kun tämä on näin pehmeä….. Pehmeä koira vaatii paljon vähemmän koulutusta kuin jästipää. Ainoa vaikeus on ohjaajan hermojen kestävyys kisa tilanteessa. Mutta kyllä se kovakin koira vaistoaa kun ohjaaja pulttaa. Pieni episodi Numan pehmeydestä: Se oli tavattoman tarkka äänenpainoista ja voimakkuudesta. Meille oli tullut jo kiusaksi koira nimeltään Unclenasse. (siitä myöhemmin) Täysi vastakohta Magnumille. Ylivilkas, kova, itsenäinen nassesetä. Kouluttelin siitä tuskanhiki otsalla itselleni uutta kisakoiraa…. joopa joo. Ja otteet alkoivat muuttua koiran mukana.
Eräänä aamuna haimme Numan kanssa postia tuolta puolen kilometrin päästä. Numalla oli tapana mennessä kierrellä vapaana, kävipä joskun metsänkin puolella. Mutta kun käännyimme paluumatkalle, se liimautui automaattisesti vasempaan lahkeeseen kiinni. Lehdessä oli jokin juttu, ei ainakaan Kanervasta, mutta jokin muu maailmaajäristyttävä kuitenkin. Luin sitä kävellessä, ja jotenkin tuntui, ettei Nasse?? ole oikealla kohdalla. Sanoin sille Nassekotoäänellä – SEURAA!!- jatkoin lukemista. Muutaman ajan kulutta aloin ihmetellä mikä siinä sivussa hiestää, Numa oli ryöminyt käskystä asti muutaman kymmenen metrin, uskoisin kympin ryömimisliikettä? Nasse tuskin olisi korviaan lotkauttanut.
Paikalla olo tökki varmaan noiden lonkkienkin takia, koiran oli vaikea maata jännittyneessä tilassa, ja kun kipu alkoi vaivata katsoi parhaaksi lähteä käppäilemään. Numaa en koskaan pakottanut paikalle, ja yritin pysyä hyvin neutraalina kun se sieltä lähti. Opetin Numalle heti kaikki liikkeet voittajaluokkaa myöten. Tämä oli mielestäni hyvä systeemi, jäi aikaa koiran henkisen kunnon ylläpitämiseen, ei tarvinnut ränkkyyttää liikkeitä päivästä päivään. Voi päteä myös nykyajan koulutukseen?
Paukkuarka koira ei ollut vähääkään. Eikä 3 minuutin seisominen tehnyt sille mitään vaikeuksia.
Tokossa ei lähtenyt kertaakaan paikalta. Ohjaajan hermot! Siihen aikaan tokoon suhtauduttiin kuin kahvilla käyntiin, käydäämpäs tokoilemassa kun muuta hommaa ei ole. PK-hon taasen suhtaduimme haudanvakavasti. Mitä tästä opimme?
Seuraaminen Numalla oli ”nykyaikaista” Kajaanin Kansainvälisissä kisoissa menetti viisipistettä sen takia. tuomarin kommetti. ”iloisen vilkkaasti pääväärässä”. Näin ajat muuttuvat. Noudot olivat Numan pravuuri. Ryömiminen ei ongelmia. Haukkukin tuli yllättävän helposti. Luoksetulo lennokas, Numa oli ensimmäinen koira jolle opetin pysähdykset ”siviilissä”. Luoksetulon yhteydessä vain kilpailuissa. PK-ssa tulomatka oli 75m ja tuomari määräsi missä järjestykssä maahanmeno ja seisominen piti tehdä.
Eteenmeno henkilöryhmän läpi ei, yllätys yllätys ollutkaan Numalle vaikeaa.
Sitä ihmettelen vieläkin, että se sadistinen hyppyteline ei aiheuttanut ongelmia. Mistä koira löysi ponnistusvoimansa? Sadistinen teline? Metriä korkea, puolimetriä leveä, ohuiden putkien päässä 10 cm levyinen lauta jonka yli piti hypätä. Se teline näytti korkealta.
Kapeus ja avonaisuus korosti tuota vaikutelmaan. Jos koira alkoi flopata, veti takajalat telineen vierestä, oli hyppy useinmiten menetetty.
Kuvissa mitä Numan hypyistä on, sillä on takajalat puhtaasti vatsan alla.
Kun noita tottispisteitä katselee, ainut kivi oli paikalla olo. Mutta koiran muut liikkeet olivat niin hyviä, että se kompensoi tuon nollan.
Piirinmestaruuksia Numalla oli tokossa ja PK-ssa. Kemin yöttömänyön voitto –83. Paras tottis tokossa alo 200. Huonoin voi 276,5 p.
PK-ssa paras 313 huonoin Tampereen romahdus 181 p. Yksi vetokisojen voitto. Yksi osallistuja siinä sarjassa. Mutta se Tarjan ohimeno!!
Numa nukkui rauhallisesti yhdeksänvuotiaana ikuiseen uneen. Tietoisena, että Manco niminen pentu täytää sen jättämän tyhjän paikan.