Seikkailu Rajakalliolla, sankarikoira Cokon kanssa. 10.3.2020

 Tämän "muinaishaudan" kokosimme Kari, Mikko ja minä levitetyistä oikeista hautakivistä, vaatisi vähän kunnostusta, kuudenkymmenen vuoden jälkeen.

 Coko odottaa lähtöä.

Nyt se tietää, kohta lähdetään, laitanpa suun kiinni. Pari minuuttia kuvanoton jälkeen alkoi pieni seikkailu, tai no....

Aamut valaistuu kovaa vauhtia, otsalamppu sai levätä tämän reissun. Sunnuntaista maisema on muuttunut täysin, lumi, jolla hiihtäjät suihkivat muisto vain. Joutsen parvet suunnistavat koillista kohti, marmattaen pahantuulisen kuuloista kotkotusta. Liekö komentelevat nuorempia pysymään tahdissa. Ilma vaikka pilvistä, oli leppoisaa, kun pois luetaan kova, päivää kohti kylmenevä länsituuli. Yöllä oli ollut pieni pakkanen. Nevahaan kautta Palonkankaille, siellä pieni kierros ja Sonninevan alareittiä kalliolle. Täällä on pieni pala pitkospuitakin. Kallio oli muuttunut parissa päivässä, käytännössä täysin paljas lumesta. Otin kuvan kiviröykkiöstä, jonka keräsimme koulupoika aikoina vanhoista hautakivistä. Tosi vanhoista, noin 3000 vuotta. Toki kivet ainakin miljoonakertaa vanhempia, mutta hautakivinä käytetty ehkä tuon luvun verran taaksepäin?  Pientä remonttia tarvitsisi. Päätimme jättää kallion, suunnistaa Helken peltojen kautta kotiin. Mutta yllätys, pikkujyrkkä oli kuin paraskin kelkkaränni. Samon näkyi olevan siitä oikealle oleva vähän pienempi lasku. Mutta ei kai takaisin Sonninevan "liittymään"? Alas pikkujyrkkä. Olisi pitänyt huomata, kun Coko liukui kyljellään yhtä äkkiä alas, ettei parane mennä. Mutta olikin myöhäistä. Olin keplotellut jo muutaman metrin jäätikön sivussa olevaa reunusta, kun huomasin sen muuttuvan täysin jäiseksi. Toisella puolen liukas ränni, toisella parin metrin putous kivilouhikkoon. Taidan kääntyä takaisin. Se oli myöhästä, tämän huomaisin, kun liuin mahallani kiihtyvää vauhtia alas pikkujyrkkää. Coko oli raapinut itsensä vastaan, yhdessä sitten otimme loppukyytit. Onneksi jää niin sileää, ettei muuta kuin antaa mennä, vaatteetkin säilyi ehjänä. Nousin vähän hölmistyneenä ylös, Cokolla oli hätä, miten tuolle kävi. Kerroin, että hauskaahan tämä. Mutta missä sauvat? Toinen näkyi jyrkimmässä kohdassa keskellä ränniä. Sehän Cokolle haaste. Ylöspäin aina pääsee, kai ajatteli, ja niin onnistui tuomaan sauvan minulle, itse en sitä olisi sieltä pois saanut. Mutta eihän yhdellä mitään tee! Arvasin, kun lähdin alaspäin, lensi toinen varmaan kivi lohkareiden päälle. Coko tuntui nopeasti ymmärtävän mistä kyse, raapi itseään ylös, katosi reunan yli louhikon puolelle, säikähdin vähän mutta huh... sieltä koira tuli sauva suussa, lasketteli jälleen liukua jalkoihini. Jälleen näkemisen riemu oli aitoa..... Olin aivan lamaantunut Cokon tominnasta, tippaa siinä silmään teetteli. Olen antanut Cokon opiskella itsenäisesti paljon tällaisia asioita, ehkä se, etten vaadi huom. vaadi siltä tekemistä, sen tekeminen tulee paljon tehokkaammaksi. Tämäkin sen todisti. Kun kävelimme kotiin näki selvästi, että Coko ajatteli, enää et tee tyhmyyksiä, niin tiiviisti se piti yhteyttä ja huolen, etten tehnyt tyhmyyksiä.  Yhteiset lenkin maailman parhaan koiran kanssa jatkuvat, toivottavasti vuosikausia.

Pumppuasemalle Cokon kanssa. 8.3.2020

 Coko oli sitä mieltä, ettei  kynsituli lämmitä!

 Katsoo skeptisesti "mukitelinettä" Aiheesta kyllä!

 Tällaisessa maisemassa on jotain suurta.

 Kun aurinkoon ehdimme, alkoi selkää lämmittää.

 Yksi Vilhon suurista rakkauksista, pumppuasema, on aidattu panssari aidalla.

 Ei täälläkään kunnon mukitelinettä!

Kuvanotto hetkellä hiihtäjä suhahti ohi tien vieressä kulkevaa latua, Cokon ilme ei tarkoita hiihtäjälle nauramista, se ei tykkää poseerata kameralle!

Aamulla reppu selkään, kahvipullo, muutama kabanossi täytteeksi, puoli seitsemän aikoihin matkaan. Otsalampun sai laittaa heti rokuuliin. Aamut valaistuvat kovalla vauhdilla. Rajakallion yli noustiin, tarkkana sai olla jo, ettei joku laskettele päälle. Suunnitelma oli evästää jossakin isojen monttujen tienoilla. 

Mutta tein reittimuutoksen Cokon kanssa neuvoteltuamme. Coko kyllä sitä mieltä, ettei turisteista tarvitse välittää, mutta jos ne välittävät meistä? Pieni lenkki Houraatiin päin, ja sonnikiven puoleista polkua takaisin. Alanevan tiellä syntyi ajatus käydä Pumppuasemalle! Sitä ennen päätin kokeilla, saisiko kynsitulet syttymään. Paikka löytyikin vanhan soramontun pohjalta. Ei ihanne, mutta menettelee... Keräilin risuja vaatimattomaan nuotioon, saalis ei ollut kummonen, mutta kokeiluna ok. Tuohenkäppyrällä syttyi, ja alkoi jopa palaa, nuotio! Varsinainen kynsituli. Äkkiä kabanossi tikun päähän, kyllähän se  vähän mustui ja nokeentui, maistui hyvältä, Cokokin tykkäsi. Kahvia en sille antanut, annoin vankan napukourallisen, itse nautin termospullosta kuumaa juomaa. Jopas taas!

Lämpöä ei nuotio luovuttanut, emme olleet sen tarpeessakaan. Kamat kokoon ja matkaan. Kysyin Cokolta, mitä tuumasit jäniksestä, joka meni polkumme poikki Helken maalla? Ei kuulemma mitään, kun sattui ilmaistava käppi samalla eteen. On se eri poika. Keväisissä tunnelmissa taivalsimme hyvää tienpohjaa, jota Arto oli vielä terästänyt jyrällä, pumppuasemaa kohti. Täällä evästimme uudelleen, eikä mukiteline herättänyt nytkään luottamusta. 

Pumppuasema on legendaarinen paikka, muistan kun siellä kävin Vilhon kanssa tiheästi, ensin Jawalla, sitten Commerilla. Siitä muodostui Vilholle toinen "koti." Hän ei tehnyt palkan edestä sitä työtä,  joka mahdollisti veden tulon Lohtajan talouksiin. Vastahuuhtelu oli jännittävä tapahtuma, vettä tuli "nenästä ja korvista". Siis pumppuaseman. Olin siellä joskus hommissa, kerran Kyösti J nykäisi pohjaimurin letkun irti, hetkessä oli asemalla All Jollsson valkeine hampaineen ja silmämunineen. Muuten Kyösti oli musta. Siinä petti muilta pokka. Pohjaliete färjäsi muutakin kuin Kyösti, onni onnettomuudessa, ettei pahempaa sattunut. 

Nyt on asema ympäröity panssariaidalla, koneet, pumput ovat vaienneet ainakin toistaiseksi.  Päätin ottaa Cokosta, vaikka se ei kamerasta tykkää muutaman poseeraus kuvan. No jotain tallentui biteille. Mutta hupasta, että hiihtäjää emme huomanneet kuin aivan kohdalla, kun suhahti sivu tien laitaan tehtyä latua pitkin.Cokon hieno ominaisuus olla välittämättä muista ihmisistä tuli taas esille. Kurttila yllätti autolla seuraavaksi, ehdin juuri ja juuri käskeä Cokon pois keskitieltä kun koiria täynnä oleva Skoda jyrräs ohi, auton sisältä kuului kakofonista  haukkumista, taisi ohjaajaki antaa "käskyjä" olla hiljaa, kokemuksesta tiedän, ettei siinä tilassa "käskyillä" ole mitään tehoa. Coko ei taaskaan korviaan lotkauttanut. Paluumatkalla yhytimme muutamat hiihtäjät, kyllähän tällä ilmalla kelpasi suihkia hyväpohjaista uraa eteenpäin. Aatun monttujen kautta koukkasimme Palon tielle, sieltä välitietä vanhalle vesitielle. Vilkas oli hiihtoliikenne, mutta jälleen se ei häirinnyt meitä, eikä me sitä. Tuttua reittiä kotiin peltojen yli, takana yli kymmenen kilometrin keväinen lenkki. 

Cokon kanssa Nöörilakki kivellä. 4.3.2020

 Tämä on Nöörilakki kivi.

 Coko etenee "varovasti" luolaa kohti...

 Haistaako vielä viisikymmentä luvulla olleen mäyränpesän?

Kuvakulma antaa kivelle vuorimaisen leiman.

Nöörilakki kivi on Isonevan ojan Rajakallion puolella, siirtolohkare, muutaman metrin korkuinen. Aika on kaivanut pienet luolan tapaset kiven molemmillen puolin. Poikasena, kun Äyvän kanssa retkeilimme kipasin aina harjalle, mutta alastulo olikin vaikeampaa. Kuitenkin on alas tultu, kuten tekstistäkin voi päätellä. Nyt taitaisi olla ylösmenokin vaikeaa. Kivellä on tarinoita kerrottavana, eräs sellainen, kun Niemos suutari  tappeli sutta vastaan paljain käsin. Oli kertonut, että siinä kamppailussa toisen piti kuolla, sillä kertaa se oli susi, iso uros susi. Oli kertonut, ettei poikasten kannata lähteä siihen leikkiin, itse suutari, jopa Anselmi pappan mielestä oli ollut väkevä mies.
Jännittävä oli myös hiipiä kiveä kohti, ja muutaman kerran pääsimme yllättämään mäyrän, joka puikkasi kuin salama luolastaan vapaammille laitumille. Mäyrä oli outo elikko sen ajan poikaselle. Cokokin nuuski tarkasti luolat,  taisivat olla modernimpia hajuja, joita sieltä löytyi. Jatkoimme matkaa Riuttaniemen Isonevalle, näkyi olevan luonnon tilassa. Suunnitelmissa tulla Alanevan kautta takaisin. Mutta stoppi oli ehdoton. En muistanut, ettei Isonevan oja jäädy koskaan. Nyt vielä kun vettä oli toista metriä puolen metrin liejun päällä, ei houkutellut ylityskokeiluihin. Venettä vaatinut.
Takaisin vain, Rajakallion kautta koukkasimme muutamat mäet ylös vetäen. Mukava kulttuurimatka tämäkin.

Jälleen sunnuntaina metsässä. 23.2.2020

 Metsätarktorin polkuja on hyvä kuljeskella.

 Voiko evästyspaikka vaatimattomampi olla

Yllättäviä korkeuseroja Lohtajalla, eikä tämä ole edes Rajakallio. Houraatin mäen pohjoisrinnettä.

Lähdimme Cokon kanssa pienelle metsäretkelle, vähän evästä mukana. Reitti kulki suoraan kuntoradalle, sitä pitkin muutama sata metriä, kasitien alta toiselle puolen. Metsästysseuran majalla oli ollut pienet pippalot lauantai iltana, tai yönä. Autot  lumivaipan peitossa, eikä mitään liikettä näkyvissä. Sehän sopi meille. Menimme Isonevan kairaan, kuten Äyvä sitä kutsui, siellä teimme metsäkatselmusta tunnin verran, vähän haukkasimme evästä vaatimattomassa leirissä.Kostea räntä ei innostanut tulentekoon. Takaisin lähdimme pienen tankkauksen siivittämänä. Vieläkään ei majalla mitään liikettä. Sehän sopi meille, emme häirinneet juhlista selviäviä, laskeuduimme hijalleen kasitien alle, tunneli oli hyvässä kunnossa. Rajakallion yli suunnistimme, reissu riitti, ja rajaojan yli oman heimon maille. Cokoa parempaa matkakaveria ei ole. Yhteyden pito on täydellistä, eikä hötkyile pienistä häiriöistä, joita sillon tällöin ilmenee.

Oudot jäljet 20.2.2020

 Tasaisen säännöllisesti ovat jäljet jonossa.

 Eivät varmaan tärkeitä, kun Cokokin on kääntänyt niille selkänsä.

Vielä tulosuuntaan.

Aamulenkki hienossa säässä, pakkasta kymmenisen astetta, melkein tyyntä, aurinko nousemassa. Tuttua reittiä Cokon kanssa astelimme. Huomasimme tiehen syntyneet oudot jäljet. Etäsisyys jäljestä jälkeen vajaa kymmenen metriä. Toki Cokokin sanoi, ettei minkään elukan jäljet. Yritin arvailla, mikä olisi tuohon kohtaan tietä tuollaisen jonon tehnyt. Pituus meidän kulkemana vajaa kilometri.
Unohdimme jäljet, kun nousimme Nutturan kankaalle, vielä oli tie aivan jäässä. Olin jo aikaisemmin meinannut kääntyä vanhalle vesijohto linjalle, jota Roikolan pojat käyttäneet ranganajo väylänä. Nyt  jonkin verran puskittunut. Ei ollut kuin hetki, niin olimme jo Pörkkiön aukealla, rajaoja oli täynnä vettä, eikä aikeissakaan jäätyä, mutta kyllä siitäkin selvittiin, Coko ainakin viisi kertaa harjoitteli yli menoa. Hieno lyhyt lenkki, jälleen taisi pituus jäädä hiukkasen alle viisi kilometriä.

Vahtikoira Coko 16.2.2020

Uskon, että eväät pysyvät tallessa, vaikka vähän kauempanakin piipahtaisin.

Cokon kanssa kiertelyä helmikuun puolenvälin paikkeilla. 16.2.2020

 Tuo "jänis" on sulapaikka täynnä olevassa ojassa. Yhtä gooli Koko olisi varmaan oikeastakin jäniksestä. Paikkana on Nutturankankaan ja Rantinevan välimaastoa, Oikealla näkyvä aukko on pumppuasemalta tuleva vesijohdon linja.

 Ollaan jo omassa metsässä, Houraatissa. Kahvitauko paikalla, ainakin minulla.

Paikat vaihtuu, tässä Sivukarin rantanäkymiä, jonkinlaisen aallonmurtajan keränyt jäistä joutesaan Pohjanlahti. Muuten aivan sula, kuin toukokuun loppupuolella.

Kiersimme Cokon kanssa Palonkankaan teitä, ei aikaakaan kun alkoi Järvelän talo vilkkua puiden lomasta. Teimme täyskäännöksen, ne kissat! Ihmettelimme järven reunavalleja, on ollut komea näky, kun vettä on ollut vallien yläreunoihin asti. Luonnon muovaamia esteitä veden kululle. Päätin pyrkiä ihmisten ilmoille vesijohtolinjaa pitkin, joka olikin selvä reitti. Mutta maasto hieman epätasaista, ja lumikin huomasi upottaa silloin tällöin. Kuvauspaussin pidimme neljän ojan risteyksessä, tai vähän risteyksen alapuolella, jossa jää jo kantavaa. Aukeille tulimme Nutturan ja Rantinevan väliselle osuudelle. Siitä  suoraan Pörkkiötä kohti.
Seuraavana aamuna Volkkarilla mastolle, josta Cokon kanssa kävelimme isoille montuille, odottelimme aamun valkenemista tekemällä pieniä kierroksia monttujen maastossa. Kun otsalampun sai sammuttaa palasimme omalle metsäpalstalle, siellä tutkiva kierros, mitä esim. Kemera toimenpiteet saaneet aikaan, hyvää, täytyy sanoa. Kahvittelin jo toisen kerran tänä aamuna, kokolle muutama ylimääräinen napu ja autolle. Kävimme vielä Kaija ja Coko Sivukarissa katsomassa Suomen talvea, hyvältä näytti.

Kierrettiin Surmapörkkiön kangas. 24.1.2020

 Nuutinpellon pää. Toisella puolen Hautalan Jaskan plantaashia.

 Tänne katoaa Pörkkiön oja maan alle.

 Jaska ei viimisiä rehuja syöttänyt, kun pisti elukat autoon.

 Uudelleen kaivautuu Pörkkiön oja maan alle!

 Jatkossa taitaa päästä avoimena entiseen Rantijärveen,sen halki Lohtajan jokeen asti. Noin kilometri tästä yhtyy Nutturan oja tähän viemäriin.

 Tässä jo vähän tyhjempi siilo.

Tuttu tien alku, joka päättyy umpeen kasvaneeseen puskikkoon. Tässtä oli ennen kulku Pörkkiöön!

Cokon kanssa teimme pienen tutustumisen lähiympäristöön, kiersimme Surmakankaan. Kangas on mielenkiintoinen paikka myös liepeiltään, muutamat kuvat tässä.

Coko elementissään! 19.1.2020

 Lumipyryssä puoli seitsemän aikaan aamulla 19.1.2020

Cokolle keli on juhlaa, saa mennä päättömästi käppi suussa pitkin tietä, jossa ei jäljen jälkeä häiritsemässä. Välistä voi vähän tehdä taideteoksiakin, mutta eiväthän ne pysy esillä kuin vähän aikaa. Viisi astetta pakkasta, pieni lumikerros, kova tuuli toi lunta vaakasuoraan, tahkia keli, oli laadukas sunnuntai aamun lenkki!

Osku, Evergrey`s Trabandt täytti kolmetoista vuotta 8 lokakuuta 2019

Komeita koiria! 6.10.2019

Petra ja Janne lähtivät lenkille Pörkkiöstä, Coko änkesi mukaan, ehkä pieni näpäytys Maxille, joka joutui jäämään autoon. Petran kameran satoa, komeita kuvia, komeista koirista.

Kyllä sitä nyt nukuttaa!

Cokolla on hyvät unen lahjat. Nukahtaminen tulee muutamassa sekunnissa ja sitten kroosataan!

Coko ei pettänyt tälläkään kertaa.18.1.2019

Toivottavasti on pitkäaikainen kapula Cokolla. Nyt tuntuu, että sen tärkein tehtävä on toimia kantokapulana,  jota on mukava pöllyytellä pitkin hankia. Pari kertaa on sipassu pientä makupalaa luun juuresta.

Kauan se kesti, ennen kuin tajusin, miksi Coko karttelee luuta sisällä. Se ei kuulu sen kulttuuriin. Niin paljon ristiriitaa vielä, ettei automaattinen tuonti käynnistynyt.
Ulkona alkoi valtava riehunta, osaa Coko nauttia lumesta ja omasta voimastaan. Hupanen koira!

Koira haluaa sitä, mihin se on tottunut.15.1.2019

Tämä facebookin profiili sopii hyvin kuvaamaan Cokon luonnetta.

 Aluksi pieniä esimerkkejä.   Aikoinaan käytiin polemiikkia sisähäkkien sopivuudesta koiraeläinten pitoon. Taisipa joku idealisti ehdottaa jopa käyttökieltoa niille.
No tuo ei kuulu asiaan.
Cokolla on käytössä sisähäkki, johon se saa mennä, josta saa tulla. Joskus, kun ei ole sopivaa ottaa koiraa mukaan esimerkiksi kauppareissulle, (harvoin) jätän Cokon häkkiin. Tälloin tietenkin suljen veräjän. Nyt voisi häkin kieltäjät vääntää pienen tipan silmäkulmaansa tai kiristellä hampaita pyhässä raivossa. Siitä vain.
No niin hypätään otsikkoon. Tulen kotiin, Coko hyppii ja tempoo häkissä hysteerisenä, vailla mitään kontrollia, haluten äkkiä, äkkiä ulos...... Ai jaa? Tulen kotiin, Coko vetää puolisikeitä unia häkissä, aukaisee toista silmäänsä raolleen, jatkaa unia.  Parilla napulla houkuttelen ulos. Kumpi noista vastaanotoista on se mitä tapahtuu?
 Vieläkään emme ole tarinan tarkoituksessa! Coko nuuskiin paikat, toinko mitään muita, ehkäpä koiran hajuja kiinteistöön, kun tämä rituaali on tehty, katoaa "isäntäänsä kaipaava" koira, arvata saattaa, takaisin häkkiin!

Kun haimme Cokon Jyväskylän Vaajakoskelta,  pentu laittoi heti nukkumaan auton perällä olevaan häkkiin. Kun lähdemme autolla vaikka tänään pihasta, Coko laittaa itsensä nukkumaan samaan häkkiin, herää kun sammutan auton moottorin joko kylällä tai kotona.
Koomisin on Cokon yöpaikka. Se on ensimmäisistä öistä lähtien nukkunut sängyn vieressä ruskealla patjallaan. Luulisi jo aika koiran haluavan oman huoneen, kun siihen mahdollisuus,  eihän meillä ole ovet kiinni öisin, paitsi ulos. Sillä olisi mahdollisuus valita paikkansa koko talosta, mutta ei kelpaa.Ahdas soppi seinän ja sängyn välissä on Cokon paikka.
Edellisessä päivityksessä ihmettelin  komean luun kelpaamattomuutta Cokolle? Luulin, ettei maku miellytä, ettei se osaa kaluta sitä jne...
Coko on tottunut siihen, ettei sisällä kalulta mitään, ei kenkiä ei tuolinjalkoja ei Gretch kitaraa ei Music Mania, ei mitään. Miksi sen pitäisi yhtä äkkiä kaluamaan tuollaista vähän sotkuista luuta vasta imuroidulla lattialla? En ole vielä viennyt luuta ulos, lupaan päivittää tänne miten analyysini kävi. Uskon, etten ole väärässä, ja luu saa kyytiä!

Noniin, pitihän sitän nyt kokeilla, ja luu todella sai kyytiä. Pitääpä huomenna yrittää kännykkäkameralla saada koira ja luu samaan kuvaan, vauhti vain on ongelma!

Vegaanista valaistumiseen. 12.1.2019

 Cokon ensimmäinen kohtaaminen luun kanssa ilman ohjaajan fyysistä tukea, nyt oli herkät hetket. 
0-5 sek.

 Toinen yritys 5-10 sek.

Kolmas yritys  10 ----- sek.

Coko on luullut olevansa vegaani! Harhaluulo on tullut sen kuivamuonapussien nimeämisen myötä. Kun Coko opppi muutaman sanan, puhuttiin - energia jahti vahdista-! Eihän tuo kertonut mitään. Sitten -kana riisi-.  Eihän Coko tiennyt mitä kanariisi tarkoittaa, sen aivoissa kypsyi määritelmä, -olen vegaani-! Näin meni lähes kolme vuotta! Kuinka ollakaan, alkoi vegaani buumi jopa polittisella tasolla, jolloin se alkoi vaikuttaa televison pääohjelmiin ja pää ohjelmistoihin varsinkin ylen kanavilla. Coko oli onnensa huipulla!
Mitään ei kestä ikuisesti, ei onnea varsinkaan. Tuli Cokon lemppari Petra käymään! Mutta voi hirvitys, Petralla oli valtava lihalta ja vaikka milltä haiseva luu mukanaan. Cokon arvomaailma nyrjähti kerralla syrjälleen. Jotain houkuttelevaa oli tuossa kammottavassa kapineessa, joka kaiken lisäksi majoittui Cokon pakohuoneeseen.  Aina välistä piti sitä käydä kurkkaamassa josko olisi häipynyt. Ei ollut, näytti majoittuneen pysyvästi Cokolle pyhään paikkaan.
Onneksi omistaja ohjaaja huomasi tämän ongelman, lähes ajoissa......
Koitti seuraava aamu. Toiveikkaana Coko lähti tutkimusmatkalle, olisiko ilmassa leijuva haju kammottavan esineen jälkihaikuja, kun se olisi kadonnut? Ei ollut kadonnut, näytti entistä pelottavammalta aamun kajossa.
Omistaja ohjaaja huomasi vihdoin, 'Coko on tosissaan, täytyy alkaa autta kaveria.
Omistaja ohjaaja mietti jo epätoivoista tekoa, pitäisikö hakea naksu! Kauhistuttava ajatus!

Koulutus vegaanista luunpurijaksi:
Tässä jos missään on ohjaajan ja koiran luottamus elintärkeää, ohjaajan tuki välttämätön.
Ohjaaja omistaja kertoo:
Cokon ollessa ulkona kannoin luun häkistä pois.  Otin Cokon sisälle. Nopsa näppisenä sain pannasta kiinni! Tämähän on kuin noudon opetusta vastahakoiselle koiralle! En käskenyt Cokoa puoltametriä lähemmäksi, pidimme pitkiä taukoja, jolloin Coko meni sohvalle lepäämään. Sitten kosketin luuta, se olisi ensimmäinen etappi. Se kävi aika näppärästi, ennenkuin huomasin Cokonhan sitä pitää koskettaa!? Eihän tästä niin helppoa tullutkaan. Otin puukon avuksi, ei, ei saa käsittää väärin. Silipasin luun pinnasta siihen jäänyttä palvilihaa pienen palasen. Vaikeaa oli, etten ryövännyt mehukasta paistia koiralta. Ojensin palasen kädenmitan päässä olevalle koiralle, ihme ja kumma, se söi sen. Ihme ja kumma, sen silmissä syttyi oivallusen valo! Tämähän on hyvää! Silipasin toisen palan. Sama juttu! Mutta kun koira on koira, ja looginen päättelykyky sitä sun tätä, eihän se raukka tajunut, mistä ne herkkupalat tulivat. Yritin näyttää ja selittää, turhaan.
Kaiversin puukolla muutamat herkut luun pinnalta niin, että ne jäivät luuhun kiinni.
Pakote:
Peruskoulutuksessa Cokolle on opetettu istuminen. Vieläpä niin, että siinä istut!
Otin tämän äärimmäisen keinon käyttöön. Kova henkien taistelu kävi välillämme, - Coko istunko? - - Minä, istut! -  Hiljalleen hivuutin luun koiraa kohti, kuin vastahakoista rakkia noutoon opettaen. Nyt voitti jo nooleus Cokossa, selvästi alkoi vapautuminen vegaaniuden vankilasta, alkoi valaistuksen aika!  Coko nykki muutamat suikaleet makeisiin suihin.
Ensimmäinen askel saavutettu.
Toisto on opintojen äiti, toistimme Cokon kanssa muutaman kerran edellä kerrotun opetusjakson, jonka lopussa annoin koiran nousta jopa seisomaan. Sitten kerron Cokolle, että kuvakin pitää ottaa. Luotin koiran uteliaisuuteen nyt, kun luuhun on lähemmin jo tutustuttu.
Jätin luun lattialle, trimmasin kännykän, käskin Cokon tutustumaan ilman ohjaajan tukea opetusvälineeseen. Kuvat kertonevat lopun.                                      (jatkuu)

Perhekoira Coko. 11.1.2019

Cokon parempi peti. Herra pitää petinsä siistinä, ei vedä peittoja ryttyyn, eikä muutenkaan jätä jälkiä oleskelustaan. Niitä koiria, joka hyvin harvoin tulee kuraisilla jaloilla sisään. Noo ei ainakaan nyt talvella, mutta ei kesälläkään. Siisti kotikoira, ja muutenkin kuin ajatus.
Tuota pitäisi vielä kouluttaa? Koiraa joka itse on hyvin taitava koluttaja.  Tällaisia talven mietteitä tammikuun yhdestoista, kun lämpötila nollassa ja länsituuli kolistelee ulkona.