Aamut valaistuu kovaa vauhtia, otsalamppu sai levätä tämän reissun. Sunnuntaista maisema on muuttunut täysin, lumi, jolla hiihtäjät suihkivat muisto vain. Joutsen parvet suunnistavat koillista kohti, marmattaen pahantuulisen kuuloista kotkotusta. Liekö komentelevat nuorempia pysymään tahdissa. Ilma vaikka pilvistä, oli leppoisaa, kun pois luetaan kova, päivää kohti kylmenevä länsituuli. Yöllä oli ollut pieni pakkanen. Nevahaan kautta Palonkankaille, siellä pieni kierros ja Sonninevan alareittiä kalliolle. Täällä on pieni pala pitkospuitakin. Kallio oli muuttunut parissa päivässä, käytännössä täysin paljas lumesta. Otin kuvan kiviröykkiöstä, jonka keräsimme koulupoika aikoina vanhoista hautakivistä. Tosi vanhoista, noin 3000 vuotta. Toki kivet ainakin miljoonakertaa vanhempia, mutta hautakivinä käytetty ehkä tuon luvun verran taaksepäin? Pientä remonttia tarvitsisi. Päätimme jättää kallion, suunnistaa Helken peltojen kautta kotiin. Mutta yllätys, pikkujyrkkä oli kuin paraskin kelkkaränni. Samon näkyi olevan siitä oikealle oleva vähän pienempi lasku. Mutta ei kai takaisin Sonninevan "liittymään"? Alas pikkujyrkkä. Olisi pitänyt huomata, kun Coko liukui kyljellään yhtä äkkiä alas, ettei parane mennä. Mutta olikin myöhäistä. Olin keplotellut jo muutaman metrin jäätikön sivussa olevaa reunusta, kun huomasin sen muuttuvan täysin jäiseksi. Toisella puolen liukas ränni, toisella parin metrin putous kivilouhikkoon. Taidan kääntyä takaisin. Se oli myöhästä, tämän huomaisin, kun liuin mahallani kiihtyvää vauhtia alas pikkujyrkkää. Coko oli raapinut itsensä vastaan, yhdessä sitten otimme loppukyytit. Onneksi jää niin sileää, ettei muuta kuin antaa mennä, vaatteetkin säilyi ehjänä. Nousin vähän hölmistyneenä ylös, Cokolla oli hätä, miten tuolle kävi. Kerroin, että hauskaahan tämä. Mutta missä sauvat? Toinen näkyi jyrkimmässä kohdassa keskellä ränniä. Sehän Cokolle haaste. Ylöspäin aina pääsee, kai ajatteli, ja niin onnistui tuomaan sauvan minulle, itse en sitä olisi sieltä pois saanut. Mutta eihän yhdellä mitään tee! Arvasin, kun lähdin alaspäin, lensi toinen varmaan kivi lohkareiden päälle. Coko tuntui nopeasti ymmärtävän mistä kyse, raapi itseään ylös, katosi reunan yli louhikon puolelle, säikähdin vähän mutta huh... sieltä koira tuli sauva suussa, lasketteli jälleen liukua jalkoihini. Jälleen näkemisen riemu oli aitoa..... Olin aivan lamaantunut Cokon tominnasta, tippaa siinä silmään teetteli. Olen antanut Cokon opiskella itsenäisesti paljon tällaisia asioita, ehkä se, etten vaadi huom. vaadi siltä tekemistä, sen tekeminen tulee paljon tehokkaammaksi. Tämäkin sen todisti. Kun kävelimme kotiin näki selvästi, että Coko ajatteli, enää et tee tyhmyyksiä, niin tiiviisti se piti yhteyttä ja huolen, etten tehnyt tyhmyyksiä. Yhteiset lenkin maailman parhaan koiran kanssa jatkuvat, toivottavasti vuosikausia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti