Arjen koittaessa akoi Tummulle uusi (ja minulle) treeniviikko. Viikon pohjat alla, antaa jonkinlaisen kuvan missä mennään. Tummu on vanha koira, joten on turha jäädä tuleen makaamaan, tai muuten tulee kylty.
Seuraamista en aiokkaan ottaa pääasiaksi näissä treeneissä, mielestäni terävät perusasennot paikkaavat paljon näitä junnaavia lönköttelyjä koira sivulla. Ja kun ajattelen kisatilannetta, useimmiten tuomari kertoo pitkät litaniat koiran käännöksistä rytmin vaihdoksista henkilörymä käyttäytymisestä jne... Sitten voi lohkaista, - arvosana tänään hyvä -. Se menee kisailijan korvien ohi, kun valuva vesi. Eikä sen tarvitsekaan muodostua elämää suuremmaksi asiaksi, koska sillä ei ole mitään merkitystä. Mutta sitten kun koira kiertää hyppyesteen , tai jää seisomaan jätöissä onkin pistemenetykset lopputulokseen vaikuttavia jopa huolestuttavalla tavalla.
Mutta kumpaa me reenataan enemmän, seuraamista, sen parin pisteen takia tai varmoja jättöjä, noutoja tai hyppyjä?
Tällaiseen filosofiaan perustan Tummun treenaamisen. Nyt on muistettava, ettei meillä ole kisatavoitetta, mutta tavoitteena on saada kisakoiramainen mallikappale.
Päivän treeni oli tähän mennessä kovin ja kesti pisimpään. Perusasento reenillä aloitimme. Siitä eteentuloreeneihin. Sitten huomasin mukavan näköisen kalikan liiterin edessä, tuolla voisi kokeilla noutoa ulkona. Sisältä ulos tuotu harjoitus poikii aina pientä takapakkia, johon pitää varautua. Siksi aloitin noudon aivan yksinkertaisilla luovutus liikkeillä. Siitä vähitellen kapulaa kauemmaksi viemällä, ja vihdoin muutama heittonouto. Näillä eväillä voi Tummun noudon vahvistaa kisakuntoon pienellä työmäärällä, toistamalla helpompia tasoja mitä Tummu oikeasti osaa, varmistuu tämä yksi tärkeimmistä liikkeistä mitä koira tarvitsee. Älykkäällä koiralla kuulee, kun hammasrattaat päässä surraavat. Parikertaa Tummu jo pääsi korjaamaan minun mokani, ensimmäinen oli huolimaton kapulaan kiinniotto, siis tumpeloin kapulan maahan, mutta en ehtinyt kissaa sanoa, kun se oli uudelleen luovutusvalmiina. Toinen oli kun heitin kapulaa, räpsähti olkapäällä oleva talutin kunnolla Tummua päin naamaa. Pieni paheksuva vilkaisu oli palkkiona. Viimeisenä liikkeenä otin luoksetulon viivästettyyn narupalloon, Tummu ei siis tiennyt, että sellainen vempain tulisi esiin kun vetää täysiä kohti. Tietenkään ei otettu istumisia eikä sivulle menoja, vaan parinsekunnin purut. Toiset ja kolmannet purut palloon, hyvillä mielin lopetimme tämän työpäivän.
Työpäivän, joka oli lähellä Tummun tämänhetken maximi jaksamista reenien suhteen. Vedin reenin yhtäkyytiä, jakaminen pitemmälle ajalle olisi tietenkin mahdollistanut aikamäärän jatkamisen vaikka kaksinkertaiseksi. Mutta halusin nähdä Tummun jaksamistason, sitähän voi tarkkailla reenien jälkeen, vetäytyykö koira yksinäisyyteen, (silloin on mennyt vähän yli) makoileeko mukavan näköisenä omalla paikalla, se tila ihanne.
Miksiköhän kirjoitan itsestään selviä asioita? Siitä on lähes kymmenen vuotta, kun olen koiraa järjestelmällisesti reenannut, toki kaikki on muistissa, mutta kirjoittaminen selkiyttää asioita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti