"Merkitty vaellusreitti" 21.3.2020

 Naapurin varaston takaa löytyi tällainen todellinen monitoimikone.

 Nyt tarvitaan loogista päättelykykyä?!

 Cokokin joutui pitämään miettimistauon mihin suunnistamme.

 Onhan tänä talvena säävaihtelut olleet todella nopeita......

Lenkille ilman suurempia päämääriä. Kuten moottoripyöräilyssä, nytkin ratkaisi se, mistä tuulee matkan suunnan. Myötäiselle lähdimme. Postilaatikolta kasitietä kohti, Mikan ketoa  Kokkolaan päin. Lumet sulanneet, joten Cokolla kuin tarjottimella talven antimet kedon reunassa. Kolme! muovipulloa, yksi lasipullo, suikale roiskeläppää olivat koiran ilmaisut. Toki itsekin tarkkailin koko ajan ketoa, en ehtinyt nähdä näistä mitään, ennen kuin Coko ne ilmaisi. Alkaa olla valmis tähänkin työhön. Kasitien yli entisen koirakentän risteyksestä. Ollin peltoa jo kerran kuljetulle, umpeen kasvaneelle tienpohjalle. Teema kehittyi risuja väistellessä. Millainen mahtaa olla merkitty vaellusreitti, jonka alkupään huomasin kun viimeksi ampumaradalla kuljeksin. Alkumatkan merkit on naulattu murskaamolle menevän sähkölinjan pylväisiin, mutta katoavat sitten tyysti. Mikäs tuolla keskellä Ollin peltoa on. Merkki nökötti orpona tietämättä mihin kulkijan opastaa, koska seuraavaa merkkiä, ei näkynyt. Tämähän rikkoi räikeästi kansainvälistä sopimusta merkittyjen reittien merkitsemisestä. Nyt piti ottaa harmaat käyttöön, sumea logiikalla päättelin, tuonne kun lähtee, täytyy jonkinlaisen osviitan tulla vastaan! Tulihan se, muutaman sadan metrin päästä pientä metsäpolkua kun kuljimme. Merkkiä paremmin näkyivät talven säävaihtelun yllättämän, ja hiihtonsa kesken jättäneen hihtäjän hyvän näköiset metsäsukset. Tuumasin palanderin yrittäneen laskua  Hollankalliolta, jota ei enää edes ole, tarkempi tutkimus osoitti, etteivät sivakot sovellu mutkamäkeen, suoraan mäkeen, sen paremmin luisteluunkaan. Siis perinteiseen soveltuvat vankat hankisukset. Jälleen jatkoimme matkaa, summassa... Vasemmalle ilmestyi iso aukio, tiesin, että aukion takana olevaa kangasta kutsutaan Karhukankaaksi, olisiko tämä pelto Karhumaa?  Pellon  raivaus näkyi jatkuvan toisella laidalla tehdynmaan lisäämiseksi. Ajattelin, Kuokkamaalle on täältäkin varmaan kulku, seuraava metsätie joka tulee poikittain eteemme on sellainen? Melkein aukion nurkkaa hipoen tie kulkikin. Kehoitin Cokoa kääntymään oikealle. Aivan oiken, jokasuuntaan laajentunut Haltineinon kuokkamaa alkoi pikottaa puiden välistä. Kuokalta pääsee tietä pitkin myös vastapäiseltä "rannalta". Tietä vähän matkaa risteykseen, Jälleen oikealle, ojaa seuraten tulimme vanhalle junavaunulle, emme poikenneet montuilla, vaan tepastelimme ampumaradan kautta kasitien tunneliin. Jotku valmistautuivat kasa-ammunta suoritukseen, emme häirinneet heitä. Tunnelia toiselle puolen, tien viertä tulimme alas Helken maalle josta tuttua reittiä kotiin. Kaksi ja puolituntia meni saada kymppi täyteen.

Kevätpäivän tasaus lähestyy. 18.3.2020

 Tuskin kenelläkään niin suurta porkkain tarvetta.....

 Löytyihän sitä Rantinevan tietäkin kun oikein haki! Meillä oli peltoja kuvan oikeaan laitaan päin katsottaessa.

 Tässä näkyy Rantinevan tien kohtalo, noin sata metriä tietöntä taivalta. Jatkuu kyllä Nutturan tielle oiken molemmin puolin ojattuna. Pörkkiö jää oikealle.

 Pörkkiön kaksi veto-ojaa yhtyvät tässä, matkaavat Rantijärven ojaa Matalajärven ojaan, siitä Lohtajan jokeen.

 Toinen porkka vielä antamatta.

Nouseva aurinko valaisi komeasti Palonkankaan Pörkkiön puoleista osaa. Tuo on vakio etäisyys mitä Coko pitää.

Kirpeä pikku pakkanen, aurinko nousemassa, loistava kävelyilma. Palonkankaalle tavallista reittiä, paitsi.. Sainsalossa poikkesin oikealle, tavattoman suurta sarkaa  menimme Rantinevaa kohti. Salaoja putket näkyivät paljaana kokoomaojan reunoista.  Sarkaa riitti. Ennen pienet, muutaman kymmenen metrin pituiset ja todella kapeat sarat ovat kadonneet tällaisten laakeitten aakeitten alle. Ehkä kilometri pituutta, ja pari - kolmesataa metriä leveyttä. Kyllä kelpaa päästellä kaksisata hevosvoimasilla!
Yksi reitiltä poikkeamisen syy oli löytää kadonnut Rantinevan tie, tie, jota pitkin rospuutto aikana oli ainut kunnollinen yhteys Pörkkiöön viisikymmenluvun alussa, ennen jakokunnan tie valmistui, ja ennenkuin saatiin metsän läpi raivatun tie aukean pohja siihen kuntoon, että saattoi alkaa ojata, lapiolla! ja Äyvä sekä Humu ajaa hiekkaa, ja taas hiekkaa ja soraa tien pohjaan. Laitettiin sinne lukemattomia pajunippujakin  täytteeksi. Pajut olivat hyvää täytettä, kunnes Korpela laittoi maakaapelin keskitiehen. Niput repeytyivät myyräsalaoja auran voimasta. Tie kipuili muutaman vuoden, kunnes rauhottui.
Täysin ehjä ei Rantinevankaan tie ole, siitä on pätkä kadonnut pellon viljelyksen alle, osa on  kun museoituna jäljellä.
Toinen poikkeaman syy oli kahden Pörkkiöstä tulevan ojan yhtyminen yhdeksi. En ollut koskaan käynyt katsomassa. Paikka on Nutturan kankaan alapuoliset pellot, yllättävän komea olikin kahden ojan kohtaamispaikka.
Jatkoimme Cokon kanssa Palonkankaalle, kun tulimme lähelle Pörkkiön aukeaa, alkoivat nousevan auringon säteet valaista kankaan laitaa. Komeat männyt näyttivät parhaat puolensa, loistavassa valaistuksessa. Tällaisen näyn takia kannattaa vähän aikaisemmin nousta, ehtii auringon mukaan. Kävelimme Helken ketoa pitkin, kun huomasin vasemmalla seitsemän joutsenta noin viidenkymmenen metrin päässä. Jopa Cokokin pysähtyi katsomaan kotkottavaa laumaa. Sitten kaksi päätti näyttää meille, kuka kedot omii nyt! Coko ei sitä sietänyt,  pari kumeaa haukahdusta, joutsenten uho lopahti siihen , samoin Cokon mielenkiinto. Jatkoimme matkaa, vähän ajan päästä parvi kaakatti ylitsemme, näyttivät varmaan, tehkääpä perässä!
Näin hienojen kelien toivoisi jatkuvan  ainakin siihen asti, kunnes saan pyörän huollosta.....

Kiersimme Rajakallion. 16.3.2020

 Yksinäinen lumikola odottaa jo ensi talvea.

 Tämä reitti on loivin Rajakalliolle nousuun, tai laskuun.

 Lumet ovat jälleen, häipyneet kalliolta.

Coko on mainio lenkkikaveri, huolehtii kyllä, että äijä tulee ehjänä perässä.

Maaliskuun puolenvälin sää vaihtelee lähes tunneittain. Iltayöstä maa valkoisena lumesta, aamulle siitä ei tietoakaan. Tuuli lännestä kovana. Jälleen Cokon kanssa vesitien kimppuun. Sateliittikuva paljasti umpeen menneen väylän pätkiä. Paikan päällä totesin, näinhän sen on mentävä. Löytyikin tunnistettava pätkä, ja vielä Aukustin ja Hannan kaivamien ojien välistä. Viitisenkymmentä metriä menimme tätä tien paikkaa, ei makiaa mahan täydeltä. Rajakalliolle nousimme lovimman itäisen reitin kautta. Lumet ovat sulaneet, kuntoradan kohta sinnittelee vielä osittain jäisenä. Puolestavälistä Houraatin reittiä käännyimme läntiselle ylitykselle, Sitä ei tänä talvena käytetty, kun lumi alkoi vähetä. Palon tielle koukkasimme vähän pakkia Isollenevalle päin ottaein. Kotiin Jaskan peltotien, ja Mikan ketojen poikki, Helken jouhtiäes pellolle, onneksi oli vielä jäässä, etteivät kengät pahemmin likaantuneet. Pikkusta vaille kuusi kilometriä tuli matkaa, loppumatkan aukealla tuuli tuli jäätävänä melkein pohjoisesta! Onneksi oli myötätuuli, melkein riitti, kun nosti jalat ylös.....

Reppuselkä lenkki vastapäivään. 15.3.2020

 Tästä kulmasta harvoin tätä maisemaa.

Olisi kuvaajan varjo saanut jäädä sotkematta muutenkin epäselvää otosta. Cokohan se siinä.'

Sunnuntai retkelle ilman otsalamppua, kertoo, kevään harppovan pitkillä asekelilla kesää kohti. Mutta tuuli, vaikka lounaasta puhalsi, osaiksi olla kiukkuisen kylmää. Jälleen sunnuntain kunniaksi reppu selkään eväiden kera. Ei anaa rauhaa vesitie. Sitä haeskelimme Cokon kanssa retken alkuun, näyttäisi, että olemme oikealla tiellä vesitien löytymisessä! Palonkankaalla kiertelimme, sattui löytymään suunnistajien rastipöytä. Hyödynsin sitä hörppäisemällä kahvit. Oli vielä sopivasti tuulen suojassa pienen montun pohjalla. Rajakallion yli läntistä reittiä. Tunnelista kasitien ali. Ampumaradan maastosta löytyi oiva evästysleiri. Patongin palan haukkasin, pari korkillista kahvia kyytipoikana. Cokolle napuja. Päätimme suunnistaa kotiin reittiä, jota käytimme muutama viikko sitten. Mäeltäpäin tienpohjan löytyminen olikin hieman haasteellista. Kunnialla selvisimme Koiviston aukealle, loppu olikin vaeltamista pellolla! Seisemän kilometrin tuulinen, mutta antoisa lenkki.

Takaisin töplinki paikalle. 11.3.2020

 Kuvahan ei kerro mitään. Näyttää rinne olevan, kun meidän kartanon pieni lasku.

 Coko jo kokeili pehmennyttä alustaa, minua se ei houkutellut vielä.

 Ehkä parempi siirtyä porkka vahdiksi.

Tässä vahditaan Houraatinmäen puoleisella osuudella.

Eilisen kalliolta pikaisen alastulon innoittamana palasimme, meinasin sanoa "rikospaikalle" vaikka eihän mitään rikosta tapahtunut kun mahalaskuja harjoittelimme Cokon kanssa pikkujyrkässä.
Aamu oli jälleen kuin lehmän henkäys, pimeässä aloitimme lenkin. Ei kauaa kestänyt, kun sai pistää patterilampun, tai onko  tuo akkulampun sammuksiin. Sulamista tapahtuu jatkuvasti, palonkankaan tie vetinen, sitkeä jää lähtee vauhdilla höyryksi ilmaan, ja pieniksi puroiksi maastoon. Mutta, jos nyt tulisi muutaman asteen pakkanen, luistimet mukaan Nutturanmältä lähtien. Reitti oli selvä, menenmme katsomaan Pikkujyrkkää! Lähinnä valokuvaus mielessä. Pienen kiertoliikkeen tehtyämme tulimme jyrkän juurelle. Kamera on hyödytön antamaan mittasuhteita, näkeehän noista vähän tuota rakennetta. Näin katsottuna toivoton yritys oli lähteä penkkaan pitkin alas, kun se vielä eilen oli jäinen. Louhikosta saa jonkinlaisen kuvan. Cokolla mieli ylös, ei kuitenkaan lähtenyt yrittämään. En minäkään, vaikka pito oli eri luokkaa kuin eilen. Sellainen kummajainen Cokolle jäi, ettei halua viittä - kuuttameriä kauemmaksi etääntyä meikäläisestä, ja on erittäin tarkka, mitä teen. Hyvä koira! Nousimme kallion itäistä puolta Houraatin mäkeä kohti. Pieni lenkki kalliolla, takaisin suunta Houraatiin. Ulointa lenkkiä alas, Helken metsän kohdalta Pörkkiön aukealle. Kanervikko on mielenkiintoinen lenkkialusta, pettävää jäärahkaa, joka kantaa ja ei kanna. Ei taida olla asiaa, kun sulaa lopullisesi, vähään aikan tulle reitille. On niin paljon vettä varastoitunut maahan, että saapaat vaatisi. Loppu olikin Cokon "pesemistä" Mikan nurmen sängellä, vähän täytyi pyyhettäkin käyttää, kun kotiin päästiin. Settemän kilometriä pyöritystä, hyvä lenkki.

Seikkailu Rajakalliolla, sankarikoira Cokon kanssa. 10.3.2020

 Tämän "muinaishaudan" kokosimme Kari, Mikko ja minä levitetyistä oikeista hautakivistä, vaatisi vähän kunnostusta, kuudenkymmenen vuoden jälkeen.

 Coko odottaa lähtöä.

Nyt se tietää, kohta lähdetään, laitanpa suun kiinni. Pari minuuttia kuvanoton jälkeen alkoi pieni seikkailu, tai no....

Aamut valaistuu kovaa vauhtia, otsalamppu sai levätä tämän reissun. Sunnuntaista maisema on muuttunut täysin, lumi, jolla hiihtäjät suihkivat muisto vain. Joutsen parvet suunnistavat koillista kohti, marmattaen pahantuulisen kuuloista kotkotusta. Liekö komentelevat nuorempia pysymään tahdissa. Ilma vaikka pilvistä, oli leppoisaa, kun pois luetaan kova, päivää kohti kylmenevä länsituuli. Yöllä oli ollut pieni pakkanen. Nevahaan kautta Palonkankaille, siellä pieni kierros ja Sonninevan alareittiä kalliolle. Täällä on pieni pala pitkospuitakin. Kallio oli muuttunut parissa päivässä, käytännössä täysin paljas lumesta. Otin kuvan kiviröykkiöstä, jonka keräsimme koulupoika aikoina vanhoista hautakivistä. Tosi vanhoista, noin 3000 vuotta. Toki kivet ainakin miljoonakertaa vanhempia, mutta hautakivinä käytetty ehkä tuon luvun verran taaksepäin?  Pientä remonttia tarvitsisi. Päätimme jättää kallion, suunnistaa Helken peltojen kautta kotiin. Mutta yllätys, pikkujyrkkä oli kuin paraskin kelkkaränni. Samon näkyi olevan siitä oikealle oleva vähän pienempi lasku. Mutta ei kai takaisin Sonninevan "liittymään"? Alas pikkujyrkkä. Olisi pitänyt huomata, kun Coko liukui kyljellään yhtä äkkiä alas, ettei parane mennä. Mutta olikin myöhäistä. Olin keplotellut jo muutaman metrin jäätikön sivussa olevaa reunusta, kun huomasin sen muuttuvan täysin jäiseksi. Toisella puolen liukas ränni, toisella parin metrin putous kivilouhikkoon. Taidan kääntyä takaisin. Se oli myöhästä, tämän huomaisin, kun liuin mahallani kiihtyvää vauhtia alas pikkujyrkkää. Coko oli raapinut itsensä vastaan, yhdessä sitten otimme loppukyytit. Onneksi jää niin sileää, ettei muuta kuin antaa mennä, vaatteetkin säilyi ehjänä. Nousin vähän hölmistyneenä ylös, Cokolla oli hätä, miten tuolle kävi. Kerroin, että hauskaahan tämä. Mutta missä sauvat? Toinen näkyi jyrkimmässä kohdassa keskellä ränniä. Sehän Cokolle haaste. Ylöspäin aina pääsee, kai ajatteli, ja niin onnistui tuomaan sauvan minulle, itse en sitä olisi sieltä pois saanut. Mutta eihän yhdellä mitään tee! Arvasin, kun lähdin alaspäin, lensi toinen varmaan kivi lohkareiden päälle. Coko tuntui nopeasti ymmärtävän mistä kyse, raapi itseään ylös, katosi reunan yli louhikon puolelle, säikähdin vähän mutta huh... sieltä koira tuli sauva suussa, lasketteli jälleen liukua jalkoihini. Jälleen näkemisen riemu oli aitoa..... Olin aivan lamaantunut Cokon tominnasta, tippaa siinä silmään teetteli. Olen antanut Cokon opiskella itsenäisesti paljon tällaisia asioita, ehkä se, etten vaadi huom. vaadi siltä tekemistä, sen tekeminen tulee paljon tehokkaammaksi. Tämäkin sen todisti. Kun kävelimme kotiin näki selvästi, että Coko ajatteli, enää et tee tyhmyyksiä, niin tiiviisti se piti yhteyttä ja huolen, etten tehnyt tyhmyyksiä.  Yhteiset lenkin maailman parhaan koiran kanssa jatkuvat, toivottavasti vuosikausia.

Pumppuasemalle Cokon kanssa. 8.3.2020

 Coko oli sitä mieltä, ettei  kynsituli lämmitä!

 Katsoo skeptisesti "mukitelinettä" Aiheesta kyllä!

 Tällaisessa maisemassa on jotain suurta.

 Kun aurinkoon ehdimme, alkoi selkää lämmittää.

 Yksi Vilhon suurista rakkauksista, pumppuasema, on aidattu panssari aidalla.

 Ei täälläkään kunnon mukitelinettä!

Kuvanotto hetkellä hiihtäjä suhahti ohi tien vieressä kulkevaa latua, Cokon ilme ei tarkoita hiihtäjälle nauramista, se ei tykkää poseerata kameralle!

Aamulla reppu selkään, kahvipullo, muutama kabanossi täytteeksi, puoli seitsemän aikoihin matkaan. Otsalampun sai laittaa heti rokuuliin. Aamut valaistuvat kovalla vauhdilla. Rajakallion yli noustiin, tarkkana sai olla jo, ettei joku laskettele päälle. Suunnitelma oli evästää jossakin isojen monttujen tienoilla. 

Mutta tein reittimuutoksen Cokon kanssa neuvoteltuamme. Coko kyllä sitä mieltä, ettei turisteista tarvitse välittää, mutta jos ne välittävät meistä? Pieni lenkki Houraatiin päin, ja sonnikiven puoleista polkua takaisin. Alanevan tiellä syntyi ajatus käydä Pumppuasemalle! Sitä ennen päätin kokeilla, saisiko kynsitulet syttymään. Paikka löytyikin vanhan soramontun pohjalta. Ei ihanne, mutta menettelee... Keräilin risuja vaatimattomaan nuotioon, saalis ei ollut kummonen, mutta kokeiluna ok. Tuohenkäppyrällä syttyi, ja alkoi jopa palaa, nuotio! Varsinainen kynsituli. Äkkiä kabanossi tikun päähän, kyllähän se  vähän mustui ja nokeentui, maistui hyvältä, Cokokin tykkäsi. Kahvia en sille antanut, annoin vankan napukourallisen, itse nautin termospullosta kuumaa juomaa. Jopas taas!

Lämpöä ei nuotio luovuttanut, emme olleet sen tarpeessakaan. Kamat kokoon ja matkaan. Kysyin Cokolta, mitä tuumasit jäniksestä, joka meni polkumme poikki Helken maalla? Ei kuulemma mitään, kun sattui ilmaistava käppi samalla eteen. On se eri poika. Keväisissä tunnelmissa taivalsimme hyvää tienpohjaa, jota Arto oli vielä terästänyt jyrällä, pumppuasemaa kohti. Täällä evästimme uudelleen, eikä mukiteline herättänyt nytkään luottamusta. 

Pumppuasema on legendaarinen paikka, muistan kun siellä kävin Vilhon kanssa tiheästi, ensin Jawalla, sitten Commerilla. Siitä muodostui Vilholle toinen "koti." Hän ei tehnyt palkan edestä sitä työtä,  joka mahdollisti veden tulon Lohtajan talouksiin. Vastahuuhtelu oli jännittävä tapahtuma, vettä tuli "nenästä ja korvista". Siis pumppuaseman. Olin siellä joskus hommissa, kerran Kyösti J nykäisi pohjaimurin letkun irti, hetkessä oli asemalla All Jollsson valkeine hampaineen ja silmämunineen. Muuten Kyösti oli musta. Siinä petti muilta pokka. Pohjaliete färjäsi muutakin kuin Kyösti, onni onnettomuudessa, ettei pahempaa sattunut. 

Nyt on asema ympäröity panssariaidalla, koneet, pumput ovat vaienneet ainakin toistaiseksi.  Päätin ottaa Cokosta, vaikka se ei kamerasta tykkää muutaman poseeraus kuvan. No jotain tallentui biteille. Mutta hupasta, että hiihtäjää emme huomanneet kuin aivan kohdalla, kun suhahti sivu tien laitaan tehtyä latua pitkin.Cokon hieno ominaisuus olla välittämättä muista ihmisistä tuli taas esille. Kurttila yllätti autolla seuraavaksi, ehdin juuri ja juuri käskeä Cokon pois keskitieltä kun koiria täynnä oleva Skoda jyrräs ohi, auton sisältä kuului kakofonista  haukkumista, taisi ohjaajaki antaa "käskyjä" olla hiljaa, kokemuksesta tiedän, ettei siinä tilassa "käskyillä" ole mitään tehoa. Coko ei taaskaan korviaan lotkauttanut. Paluumatkalla yhytimme muutamat hiihtäjät, kyllähän tällä ilmalla kelpasi suihkia hyväpohjaista uraa eteenpäin. Aatun monttujen kautta koukkasimme Palon tielle, sieltä välitietä vanhalle vesitielle. Vilkas oli hiihtoliikenne, mutta jälleen se ei häirinnyt meitä, eikä me sitä. Tuttua reittiä kotiin peltojen yli, takana yli kymmenen kilometrin keväinen lenkki. 

Cokon kanssa Nöörilakki kivellä. 4.3.2020

 Tämä on Nöörilakki kivi.

 Coko etenee "varovasti" luolaa kohti...

 Haistaako vielä viisikymmentä luvulla olleen mäyränpesän?

Kuvakulma antaa kivelle vuorimaisen leiman.

Nöörilakki kivi on Isonevan ojan Rajakallion puolella, siirtolohkare, muutaman metrin korkuinen. Aika on kaivanut pienet luolan tapaset kiven molemmillen puolin. Poikasena, kun Äyvän kanssa retkeilimme kipasin aina harjalle, mutta alastulo olikin vaikeampaa. Kuitenkin on alas tultu, kuten tekstistäkin voi päätellä. Nyt taitaisi olla ylösmenokin vaikeaa. Kivellä on tarinoita kerrottavana, eräs sellainen, kun Niemos suutari  tappeli sutta vastaan paljain käsin. Oli kertonut, että siinä kamppailussa toisen piti kuolla, sillä kertaa se oli susi, iso uros susi. Oli kertonut, ettei poikasten kannata lähteä siihen leikkiin, itse suutari, jopa Anselmi pappan mielestä oli ollut väkevä mies.
Jännittävä oli myös hiipiä kiveä kohti, ja muutaman kerran pääsimme yllättämään mäyrän, joka puikkasi kuin salama luolastaan vapaammille laitumille. Mäyrä oli outo elikko sen ajan poikaselle. Cokokin nuuski tarkasti luolat,  taisivat olla modernimpia hajuja, joita sieltä löytyi. Jatkoimme matkaa Riuttaniemen Isonevalle, näkyi olevan luonnon tilassa. Suunnitelmissa tulla Alanevan kautta takaisin. Mutta stoppi oli ehdoton. En muistanut, ettei Isonevan oja jäädy koskaan. Nyt vielä kun vettä oli toista metriä puolen metrin liejun päällä, ei houkutellut ylityskokeiluihin. Venettä vaatinut.
Takaisin vain, Rajakallion kautta koukkasimme muutamat mäet ylös vetäen. Mukava kulttuurimatka tämäkin.

Jälleen sunnuntaina metsässä. 23.2.2020

 Metsätarktorin polkuja on hyvä kuljeskella.

 Voiko evästyspaikka vaatimattomampi olla

Yllättäviä korkeuseroja Lohtajalla, eikä tämä ole edes Rajakallio. Houraatin mäen pohjoisrinnettä.

Lähdimme Cokon kanssa pienelle metsäretkelle, vähän evästä mukana. Reitti kulki suoraan kuntoradalle, sitä pitkin muutama sata metriä, kasitien alta toiselle puolen. Metsästysseuran majalla oli ollut pienet pippalot lauantai iltana, tai yönä. Autot  lumivaipan peitossa, eikä mitään liikettä näkyvissä. Sehän sopi meille. Menimme Isonevan kairaan, kuten Äyvä sitä kutsui, siellä teimme metsäkatselmusta tunnin verran, vähän haukkasimme evästä vaatimattomassa leirissä.Kostea räntä ei innostanut tulentekoon. Takaisin lähdimme pienen tankkauksen siivittämänä. Vieläkään ei majalla mitään liikettä. Sehän sopi meille, emme häirinneet juhlista selviäviä, laskeuduimme hijalleen kasitien alle, tunneli oli hyvässä kunnossa. Rajakallion yli suunnistimme, reissu riitti, ja rajaojan yli oman heimon maille. Cokoa parempaa matkakaveria ei ole. Yhteyden pito on täydellistä, eikä hötkyile pienistä häiriöistä, joita sillon tällöin ilmenee.

Oudot jäljet 20.2.2020

 Tasaisen säännöllisesti ovat jäljet jonossa.

 Eivät varmaan tärkeitä, kun Cokokin on kääntänyt niille selkänsä.

Vielä tulosuuntaan.

Aamulenkki hienossa säässä, pakkasta kymmenisen astetta, melkein tyyntä, aurinko nousemassa. Tuttua reittiä Cokon kanssa astelimme. Huomasimme tiehen syntyneet oudot jäljet. Etäsisyys jäljestä jälkeen vajaa kymmenen metriä. Toki Cokokin sanoi, ettei minkään elukan jäljet. Yritin arvailla, mikä olisi tuohon kohtaan tietä tuollaisen jonon tehnyt. Pituus meidän kulkemana vajaa kilometri.
Unohdimme jäljet, kun nousimme Nutturan kankaalle, vielä oli tie aivan jäässä. Olin jo aikaisemmin meinannut kääntyä vanhalle vesijohto linjalle, jota Roikolan pojat käyttäneet ranganajo väylänä. Nyt  jonkin verran puskittunut. Ei ollut kuin hetki, niin olimme jo Pörkkiön aukealla, rajaoja oli täynnä vettä, eikä aikeissakaan jäätyä, mutta kyllä siitäkin selvittiin, Coko ainakin viisi kertaa harjoitteli yli menoa. Hieno lyhyt lenkki, jälleen taisi pituus jäädä hiukkasen alle viisi kilometriä.

Vahtikoira Coko 16.2.2020

Uskon, että eväät pysyvät tallessa, vaikka vähän kauempanakin piipahtaisin.

Cokon kanssa kiertelyä helmikuun puolenvälin paikkeilla. 16.2.2020

 Tuo "jänis" on sulapaikka täynnä olevassa ojassa. Yhtä gooli Koko olisi varmaan oikeastakin jäniksestä. Paikkana on Nutturankankaan ja Rantinevan välimaastoa, Oikealla näkyvä aukko on pumppuasemalta tuleva vesijohdon linja.

 Ollaan jo omassa metsässä, Houraatissa. Kahvitauko paikalla, ainakin minulla.

Paikat vaihtuu, tässä Sivukarin rantanäkymiä, jonkinlaisen aallonmurtajan keränyt jäistä joutesaan Pohjanlahti. Muuten aivan sula, kuin toukokuun loppupuolella.

Kiersimme Cokon kanssa Palonkankaan teitä, ei aikaakaan kun alkoi Järvelän talo vilkkua puiden lomasta. Teimme täyskäännöksen, ne kissat! Ihmettelimme järven reunavalleja, on ollut komea näky, kun vettä on ollut vallien yläreunoihin asti. Luonnon muovaamia esteitä veden kululle. Päätin pyrkiä ihmisten ilmoille vesijohtolinjaa pitkin, joka olikin selvä reitti. Mutta maasto hieman epätasaista, ja lumikin huomasi upottaa silloin tällöin. Kuvauspaussin pidimme neljän ojan risteyksessä, tai vähän risteyksen alapuolella, jossa jää jo kantavaa. Aukeille tulimme Nutturan ja Rantinevan väliselle osuudelle. Siitä  suoraan Pörkkiötä kohti.
Seuraavana aamuna Volkkarilla mastolle, josta Cokon kanssa kävelimme isoille montuille, odottelimme aamun valkenemista tekemällä pieniä kierroksia monttujen maastossa. Kun otsalampun sai sammuttaa palasimme omalle metsäpalstalle, siellä tutkiva kierros, mitä esim. Kemera toimenpiteet saaneet aikaan, hyvää, täytyy sanoa. Kahvittelin jo toisen kerran tänä aamuna, kokolle muutama ylimääräinen napu ja autolle. Kävimme vielä Kaija ja Coko Sivukarissa katsomassa Suomen talvea, hyvältä näytti.

Kierrettiin Surmapörkkiön kangas. 24.1.2020

 Nuutinpellon pää. Toisella puolen Hautalan Jaskan plantaashia.

 Tänne katoaa Pörkkiön oja maan alle.

 Jaska ei viimisiä rehuja syöttänyt, kun pisti elukat autoon.

 Uudelleen kaivautuu Pörkkiön oja maan alle!

 Jatkossa taitaa päästä avoimena entiseen Rantijärveen,sen halki Lohtajan jokeen asti. Noin kilometri tästä yhtyy Nutturan oja tähän viemäriin.

 Tässä jo vähän tyhjempi siilo.

Tuttu tien alku, joka päättyy umpeen kasvaneeseen puskikkoon. Tässtä oli ennen kulku Pörkkiöön!

Cokon kanssa teimme pienen tutustumisen lähiympäristöön, kiersimme Surmakankaan. Kangas on mielenkiintoinen paikka myös liepeiltään, muutamat kuvat tässä.

Coko elementissään! 19.1.2020

 Lumipyryssä puoli seitsemän aikaan aamulla 19.1.2020

Cokolle keli on juhlaa, saa mennä päättömästi käppi suussa pitkin tietä, jossa ei jäljen jälkeä häiritsemässä. Välistä voi vähän tehdä taideteoksiakin, mutta eiväthän ne pysy esillä kuin vähän aikaa. Viisi astetta pakkasta, pieni lumikerros, kova tuuli toi lunta vaakasuoraan, tahkia keli, oli laadukas sunnuntai aamun lenkki!