Loppukoe ohi.

Se oli sen rotuktionin loppu. Humppakin vähän hämillään, ja tyytyväisenä.
Uusi rojekti alkaa sunnuntaina.

Jälleen testataan.

Humun ehdotuksesta, tai kehoituksesta, noo... käskystä

Tein äsken viimeviikolla ajetulle nurmelle n. 1500 askeleen jäljen. 8 kulmaa 6 kapulaa.
Melkein kuin kisafiilis!

Mietteitä Dognessìn tokosta

Hallin lattia oli mainio. Koirien tassut pitivät hyvin, ainut negatiivinen puoli oli kapulaa heitettäessä sen äkkipyssäys, jos tuli sopivassa kulmassa mattoon. Evl,ssä Mari sai kolmannen ykkösen, ja koirasta tuli tokovalio. Onnittelut!
Yllättävän herkiksi heittätyivät muut evl,n ja voittajaluokan koirat.
Jopa tuloksen saaminen tuntui ylitsepääsemättömältä?
Avoimessa luokassa oli muutama varma suorittaja. Aapa teki kolmannen ykkösen, ja nousi voittajaluokkaan, onnittelut!
Alokasluokan koirien taso oli hyvä. Voittajaksi tuli meidän kenttäläinen Tarja, joka peittosi äitinsä! yhdellätoista pisteellä. Toki koirat pääosissa. Tarjan koiralle tk ykkönen. Onnittelut!
Näiden noutajien suorituksia oli helppo arvostella, ohjaajat tekivät sääntöjen mukaisen ohjauksen, ei mitään turhia virittelyjä liikkeitten välissä. Antoivat koirien "levätä" nämä muutamat sekunnit hyvässä tilassa.
Käpsylle nostan hattua, Tarmo on energinen koira, joka joutuu työskentelemään puolella kaasulla näissä pienissä kehäympyröissä. Ja kuitenkin koira on hallinnassa. Hyvä Käpsy, ja onnittelut tk ykkösestä!
Marjalla jäi ykkönen harmittavan muutaman pisteen päähän.
Koira on erikoinen on-off tyyppinen. Kun ohjaaja saa katkaisijan pysymään koko kokeen ajan on asennossa tulos on komeaa. Todella koira, jossa on kapasiteettia, eikä tämän katkaisijan auki pysyminen vie enää pitkää aikaa.
Parin koiran kohdalla herätti levottomuutta koirien paineen purku ohjaajiin. Tällainen tilanne vaatisi nopeita korjaustoimenpiteitä. Toisen koiran suorituksen jouduin keskeyttämään. Eivät olleet meidän koiria.
Kannattaa käyttää hyödyksi kokeesta saatu informaatio seuraavia koulutus sessioita suunniteltaessa, ettei tule tehtyä turhaa työtä.

Pysähtyneisyyden aika

11696 Miettii, mitä tehtäisi? Jälkiä on tehty, tottiksessa ei paljoa hiottavaa, vaikka olisikin, tuskin siitä mitään hyötyä kesälle?? Talviunille!!!!!!!!!!! Jeee......

Peltojälkeilyä Muhos

Tico taisteli hienosti fh-ykkösen jäljen loppuun saakka Muhoksella. Warm-up otettiin asfaltilla.

KISSA!

hoh.... hoijaa....

mikä tuo on?

näetkö saman??

kissa!!!

ihmishäiriö tuli pilaamaan........

se siitä.

f. Petra

Hmm.......

kaksi kysymystä

Ostaisitteko tältä koiralta auton?

Myisittekö tälle koiralle auton?

Humu M.E. Ceefferi

foto P.P-O

Humu M. E. Cojootti

Tauko

Word saa ottaa vastaan nyt pitkät rimpsut peltojäljen saloista. Joten blogin sepustukset jää tauolle.

Vierailla kentillä

Jo yhdeksältä ajelimme Kokkolaan Kiltan kentälle. Mukana Elina, Jukkis ja kolme koiraa.
Sain hieman etumatkaa, ja ehdin ottaa Humulla muutamat liikkeet ennen toisten tuloa. Paikallaolon otimme ryhmässä. Vielä muutama satunnainen liikesarja, ja Humu autoon. Toimin liik. ohjaajana Elinalle ja Jukkikselle.
Seuraava etappi oli Raunis. Tottiskenttä oli hyvässä kunnossa. Yritin ottaa heti Humulla a-esteen, kapulana maasta otettu risu. No ei Hummeri heti tajunut mistä on kysymys. Pari kertaa piti toistaa, ennen kuin alkoi homma sujua. Hypyt otin myös. Teline taisi olla metri kymmenessä, ei haitannut. Raunioihin tutustuimme myös. Kävimme Humman kanssa tornin ylätasanteella. Puskittunut on rata....
Sokojalla on idyllinen Rottiskenttä. Hieman pitkässä ruohossa, kuten Pahojenkin vastaava.
Nyt otin Humulla pk-liikkeet melkein kaikki. Ja suoraa noudosta telineille.
Ei mitään ongelmaa, kun vire oli kohdallaan. Täälläkin olivat telineet hyvässä kunnossa. Elina otti ruutua ja tunnistamisnoudon. Onnistuivat mielestäni hyvin.
Koirien keskinäinen käyttäytyminen oli korrektia.
Havaittavissa oli Humussa ainakin rauhallista keskittymistä, ja torniin kipuamisessa osoitti hyvää hallittavuutta. Lisää tällaisia reissuja, yksi reissu vastaa kuukauden harjoittelua omalla kentällä, luulisin? Kiitokset kentät omistaville yhdistyksille. Kyselen luvan näin jälkeen päin.

Painetta pannuun

Humu on jo neljä vuotias koiravanhus, joten paineensiedon pitäsi olla pian parahimmillaan, ehkä vuosi vielä.
Testataan. Olosuhteet: Sysillä juoksu makeimmillaan, Osku myös heräämässä huomaamaan mikä on miehiään.
Sataa taivaan täydeltä.
Peltojälki! Siinäpä testipenkki. Kohtalaisen vaikean tein. (muistettakoon, että kaksi vuotta sitten kokeissa, Humu oli samassa tilassa, Sysillä juoksu päällä. Silloin koira ei jaksanut ajaa jälkeä loppuun asti).
Parituntia annoin vanheta, mukavuuden haluisena kuvittelin sateen loppuvan, enkä kastuisi.
Ei se loppunut. Pellolle vain.
On paljon poika kasvanut kahdessa vuodessa. Sysin juoksu ei tullut häiritsemään jäljen ajoa. Mutta sade sitäkin enemmän. Vettä pellolla joka kohdassa melkein viisi senttiä. Esineet uivat vastaan.
Töitä siinä Hummeri joutui tekemään. Kolmannen esineen jälkeen salamakin yritti valollaan auttaa jäljen löytymistä, karjaisikin melkein heti kumeat jylinät.
Tämäkään ei häirinnyt Hummaa. Jäljen päähän tulimme asiallisesti esineet taskussani.
Ei siitä peltojälki pisteitä olis tullut. Mutta sitkeydessä, jäljen loppuun ajamisessa Humulle voi antaa korkean arvosanan. Jälkeä ei jätetä!

Jäljen tekoa ja esinekentän paikkaus

Hummeri sai esittää tottista Yliviekan nly kentällä klo 01.00 sunnuntai aamuna. Esitys liittoon, että pk-kokeet järjestetään tästä lähtien Ylivieskan raviradalla klo 01.00 yöllä.
Humulle lipsahti vahingossa tässä taannoin pieni esinekenttä vinoutuma minun tyhmyydestä johtuen. Kisojen jälkeen otin pariinkin kertaan keväällä koiran hakemaan sinne jääneet esineet.
Ei hyvä. Autoon nuutunut koira, joka seurannut kymmenen edellisen työskentelyä, ei ole harjoittelu päällä. Joten virhekäyttäytymistä tuli.
Harmittaa eniten, että lipsuin periaatteestani, etten harj. täysimittaisella esinekentällä lainkaan.
Aina kun puhun aikeistani lähteä harj. täydellä esinekentällä, saatte tökätä puhujan vesiojaan.
Pieni kertausoppi.
Teoriassa kuulostaa hyvältä, kun koira saa hakea valmiiksi tallatulta, ja kuseksitulta kentältä kisamaisessa tilanteessa esineitä! Tällaiseen hyvänolon tunteeseen sorruin minäkin. Järki katosi ja ahneella on pask--nen loppu.
Esinekenttä on esimerkki siitä, miten väärillä harjoitteilla saadaan koirasta täysin tumpelo, sijaistoiminnoilla, liimautumistaipumuksella, minäpä vain juoksen täällä, hae itse, ei voi vähempää kiinnostaa, ompas täällä hyviä hajuja..... koira.
Esinekentän tärkein elementti koiralla on halukkuus, kova vauhti, tarkka nenä, vielä kerran halukkuus!! Nämä elementit voi tappaa parissa harjoituksessa kaikki, ja aina kun näin tapahtuu korjaus tietää työtä, ja pelkoa, että virheet toistuvat.

Kesäterä tottista

Tällä kertaa Humun "kaverina" oli Jykä! Parikertaa meinas alussa kipinät sinkoilla, mutta nopeasti solmivat, ainakin aselevon?
Hummalla otin, kun odottelimme sparraajaa kentälle pientä kesäterä tottista. Seuraaminen oli "ihan kivaa". No, kohtuullista. Liik. istuminen jopa erinomainen, maahanmeno erittäinhyvä, ja luoksetulo! Loistava! Kova vauhti, ja onnistunut lopetus ilman törmäystä, ja nopea sivulle meno. Loppuasento suora. Pelasti päivän. Liik. seisominen pari askelta otti! Luoksetulossa nyt pieni töytäys.
Tämän jälkeen koira autoon, ja aloitimme sparrauksen.
Toimin näkymättömänä liik. ohjaajana. Kesytimme ensin koiria n. viiden minuutin ajan. Tälle jaksolle sattui nuo "keskustelut". Koirat takaisin autoon, ja varsinainen kisa alkoi. Veimme paaluille, vankat paalut takasivat, etteivät koirat kontaktiin pääsisi.
Olivat kuin lampaat sen neljäminuuttia. Teimme muutamat koirilta poistumiset vielä höysteeksi. Autoon. Uusi kisa alkoi vaativimmissa merkeissä, koirat kytkemättöminä. Uusimme paikallaolot, mutta nyt paalut olivat vain rekvisiittaa. Samoja lampaita ne olivat kytkemättöminä. Idioottia kiertelimme lopuksi, Jykällä on tavaton palvelualttius.
Positiivinen harjoitusrupeama. Oudoille kentille alkoi tehdä mieli.
Koirien kisakestävyyttä ei omalla kentällä rakenneta riittävän lujaksi.

Tarina peltojäljestä jatktuu

Pieni selvennös alkuun. Humua en treenaa peltojälki kisoihin. Sen ominaisuudet eivät sovellu siihen lajiin. Treenaan koska se on mielestäni mielekästä, hauskaa, opettavaista, ja jopa kuntoa kohottavaa. Koiraan sopii varmaan myös nuo samat määreet. Koiran voi kouluttaa hyväksi metsäjälkikoiraksi myös pelkässä metsässä. Ai niin tuosta jäi yksi tärkeä pointti pois, pellolla on paljon helpompi kävellä.
Tämän päiväiseen. Humulle tein kiilaan. Entinen isomännyn sarka. (rauha männyn muistolle) Jälki oli kolmikulmainen, kunnes ennen kuutosta puikkasi vielä n. viiden metrin piston tien varteen, siin nelikulmainen. Alta kaksi tuntia vanha. Lähtö oli asiallinen, ensimmäinen suora ja kapula myös. Kulmakin yllätys, yllätys meni kohtuullisesti. Toinen suora ei aiheuttanut paljoa päänvaivaa Humulle. Kapulat ilmaisi nopeasti ja suoraan. Kulma Humun ajamaksi aivan mukiin menevä. Kolmas suora ja siinä olevan kapula ilmaisu olivat aivan kelvollisia. Samoin kolmas kulma. Lähestyimme jippoa. Myrkkytraktorin raiteet hämäsivät Humun ajamaan kulman yli. Kääntyi kuitenkin tietä kohti, mutta noin pari metriä liian kaukana.
Nyt teki metsäjälkikoira sen, mihin olen erittäin tyytyväinen. Ei hypännyt tielle, vaan palasi korjaamaan ylimenneen kulman, ilmaisi n. 20 cm tiestä olevan kapulan.
Vaikka lopussa ajoi kulma yli, lopun korjaus vei taasen hieman eteenpäin tavoitetta, hyvää metsäjälkikoira kohti. Nyt olisi tullut tulos myös peltojäljeltä, hmm. jopa ykkös, ja metsästä täydet.

Peltojäläki

Tässä Humun kertomus: Alku sujui hyvin, kulmakin onnistui oikeaan suuntaan. Kapula löytyi helposti. Toinenkin kulma aivan oikein, koska vaihto-ehtoja ei ollut ojien puristuksessa. Kapulakin löytyi. Kolmas kulma harakoille. Selvitti kuitenkin. Kapula löytyi, ja kapulan jälkeen käärme, jota koira meinasi ihmetellä. En päästänyt kontaktiin. Siinä vähän seikkailimme mutta kaksi kapulaa löytyi aika helposti. Viimeinen lyhyt piikki tuotti päänvaivaa koiralle, harhaili siellä sun täällä kunnes ilmaisi kapulan. Peltojälkenä olisi hylätty, metsäjäljeltä täydet pisteet.

Mehtäjäläki

Jokin päähänpisto sai lähtemään metsään, ja tekemään metsäjäljen.
Eihän sitä heti alkuun mitään maratonpätkää
Puolitoista tuntia vanheni. Humu lähti pitkällä janalla, ei mikään nappilähtö. Olin höystänyt jälkea janalta muutaman askeleen, Humu tuli sen verran vinoon, että höystön hyöty jäi vähäiseksi. Pääsi kuitenkin kohtuu nopeasti juonesta kiinni. Ajoihan se normaalin metsäjäljen normaaleilla tarkistuksilla. Mitään paniikkia jäljellä pysymiseen ei tullut. Ja kapulat ilmaisi varmasti. Itse epäilin, että jätti yhden, mutta kuusi niitä löytyi, sitä se muisti teettää.
Aivan kelvollinen suoritus, ei peltojälkeen soveltuvalle koiralle.
Sokerina kuitenkin jälkien vanhenemista odotellessa esinekenttä, ja kahden pudotetun esineen nouto.
Esinekentän tein poikittaisilla pistoilla, ja pudotin neljä esinettä, oikeaan takakulmaan yhden, keskelle taakse yhden, vasemmalle sivurajalle yhden, ja alueen keskelle yhden.
Keskeltä lähetys. Ensimmäisenä tuli oikea taka, lentäessään etsimään sitä paikallisti päätä kääntämällä keski-esineen, johon touvas heti luovutuksen jälkeen. Kolmannelle vasemmalla sivurajalla paukautti suoraan. Yksi takarajan keskellä jäljellä. Koiran haju-ja logiikka on tällaisessa tapauksessa vertaansa vailla. Oikealta ensimäisen esineen seutuvilta koira suuntasi oletettua esinettä kohti tuulen päältä, siis kentän puolelta. Palasi vasemmalta "takakrepiltä" takaisin takarajan ulkopuolella, ja paikallisti esineen alueen ulkopuolelta! Näiden neljän esineen haku kesti vajaa minuutin.
Pudotettuja esineitä laitoin kaksi kappaletta n. 150 m pituiselle matkalle. Vauhti oli hurja kun Humu haki ne vieläpä oikeassa järjestyksessä.
Nämä kaksi suoritusta olivat mielestäni sitä, mitä koiran työskentely parhaimmillaan on.
Ankara motivaatio, keskittyminen, vauhti, ja luovutuksen jälkeen heti valmiina uuteen suoritukseen, silmät palaen. Niimpä!

ps. Olen taipuvainen uskomaan, että Humu "näki" jo siinä, kun odotti ensimmäisen esineen etsintälupaa ne kolme esinettä kentällä! Viimeinen oli puun katvessa, ja sitä joutui "katselemaan" hieman tarkemmin. Tuuli, tai se vähäinen lämmin henkäys tuli takaa. Erämiehet, luontokuvaajat, karhubongarit yrittävät lähestyä kohdettaan aina tuulen yläpuolelta. Niinhän tekevät myös saalistavat eläimet. Tämä pätee maanpinnan yläpuolella liikkuviin kohteisiin. Tuuli ei tuo hajua saaliseläimen nokkaan. Mutta maan pinnalla olevat esineet?
Niihin ei tunnu pätevän tuo myötätuulisääntö lainkaan. Usein tuntuu, että koira paikallistaa paremmin takatuulella esineet? Vaikeissa paikoissa se alkaa sitten käyttää tuulta "enemmän" hyväkseen. Laitetaan nyt pitkä rivi kysymysmerkkejä tähän, ettei joku luule että faktaa kirjoitan, mutta kuitenkin?????????????????????

Etsijäkoira

Millainen on hyvä etsijäkoira? Tässä etsitään lähinnä kadonneitten esineitten perään olevaa koirulia:
Koiralla pitäisi olla korkea saalisvietti. Korkea haastamisen halu. Korkea sitkeys. Hyvä hajuaisti? Uskon että 99% koirista hajuaisti on niin hyvä, että kriteeri "hyvä etsijäkoira" täyttyy.
Mitä ohjaaja voi tehdä että koiran edellämainitut avut saadaan hyötykäyttöön? Ehdoton edellytys on pomminvarma nouto. Seuraavaksi on tärkeää saada koira ymmärtämään jäljestämisen, ja etsimisen ero. Tämän eron tulee olla selvä. En pane paljoakaan painoa siihen, että koira osaa seurata pellolla jälkeä askel askeleelta. Eikä sekään riitä, että koira tuo esinekentästä vauhdilla sinne viedyt esineet.
Mutta kun nämä kaksi elementtiä voidaan yhdistää toimivaksi kokonaisuudeksi, voidaan puhua hyvästä etsijäkoirasta.
Koiran on voitava kyetä muuttumaan jäljen ajajasta etsijäksi ja päin vastoin lukemattomia kertoja, jos kysessä vaikea tehtävä.
Nyt tullaan koirien kapasiteetti alueelle. Kaikista koirista tähän ei ole. Eikä koulutus tällöin paljoa auta.
Saalisvietti on tässä asiassa suuressa merkityksessä. Sitkeys on toinen tärkeä ominaisuus. Moni koira turhautuu nopeasti, kun mitään ei löydy, lopettaa usein toimimisen, jos sitä joutuu ohjaamaan, ottamaan pois kuljetulta reitiltä, keskeyttämään etsimisen. Koiran on kyettävä kestämään tällaiset tilanteet. Haastamis ominaisuus astuu kuvaan, kun koira on väsyneenä saanut hajun etsittävästä esineestä, mutta ei voi sitä paikallistaa. Tässäkin vaiheessa usea koira luovuttaa, kääntää sijaistoiminnalle ja jatkaa "etsintää". Haastava koira ei jätä saamaansa hajua vaan vie asian loppuun asti.
Harjoituksia: Nouto kuntoon. Lukemattomia esineiden piilottamisleikkejä. Pudotetun esineen noutoja. Palkkiot keskivahvoja! Vasta kun tehdään luonnomukaisia harjoituksia, tulee esim. narupallo palkkoksi. Se on se grande final! Peltojälkeä niin paljon kun aika antaa myöten. Täällä mieluummin esineilmaisu maahan menolla. Kaksois ilmaisu on peltojälki kilpailuissa virhe. Mutta jos ei koskaan kilpaile, ja pitää esine etsintäominaisuutta koiralle tärkeänä, tai metsäjälkeä, kannatta tukea kaksoisilmaisua. Siis koira menee maahan ja ottaa esineen samalla suuhun.
Koiraa voi testata helposti tuleeko siitä hyvä etsijäkoira. Otetaan jokin rätti tai joku koiralle mieluinen esine, nostetaan koiran vietti esineeseen suhteellisen korkealle vaikkapa parilla heitolla.
Sitten esine nopeasti piiloon. Televisiota katsellessa on hyvä tehdä tämä testi.
Syrjäsilmällä kannattaa seurata koiraa ja sen käyttäytymistä. Ihanne koira on levoton koko illan, jos ei ole löytänyt esinettä. Välillä se voi levätä, mutta aina jonkin ajan päästä nousee ylös ja lähteen kiertelemään huoneita. "Toivotontapaus" haeskelee aikansa, ja luovuttaa sitten totaalisesti.
Koiran sitkeydestä riippuu kuinka pitkän ajan kuluttua kannattaa etsintä palkita. Vahvistetaan koiran itsetuntoa siirtämällä vaivavihkaa esine sellaiselle paikalle, että koira sen vihdoin löytää. Usein löytö on koiralle riittävä palkkio. Mutta laumavietin vahvistamiseksi kannattaa ehkä pari napuakin sesselle lahjoittaa.

Hallista Humuun ylpeänä esittää

Paljon on puhuttu koirien hajuaistista, sen uskomattomasta kyvystä ilmaista esineitä, ajaa jälkeä, tunnistaa vieras haju jne..
Tänä iltana jouduin todistamaan jälleen tuon ihmeen. Eikä se jätä koskaan kylmäksi.
Anssu oli eilen illalla ajanut moottoripyörällä Alakylän pikkuteillä. Pari kilometriä ajettuaan huomasi takalaukun auenneen ja kamojen lennelleen pitkin teitä. Suurimman osan oli löytänyt itse, mutta arvokkain, kaikilla mausteilla varustettua Leatherman`ia ei tietenkään löytynyt.
Tänään teimme sotasuunnitelman miten voisimme hyödyntää Humua etsinnässä.
Toden näköisin katomispätkä rajoittui n. puolenkilometrin matkalle soratietä.
Jäähdyttelin Humua tarkistamalla tienvieret kohdista joihin "olisi" voinut Leatherman pudota.
Humua ei kiinostanut vähääkään.
Ajoimme Rananperälle parkkiin. Keräsimme muutamat hanskat ja risoja sukkia syötiksi tulevaan etsintään.
Kävelimme tien reunoihin "peltojäljet". Reunat olivat vajaa metriä leveät, tiheää heinää kasvavia.
Pudotin muutamat syötit jäljelle.
Ja sitten kahveja keittämään. Annoimme jäljen vanheta vajaa tunnin.
Humu lähti motivoituneena ajamaan ruohikkoa, ja syötit ilmaisi maahan menolla.
Noin puolessa välissä koira terävöityi, ja alkoi etsiä järjestelmällisesti parin metrin alueelta. Koira oli todella kiihdyksissä. Voisi luonnehtia etsintää raivokkaaksi. Tarkistettuaan tien vieren Humu hyppäsi vajaa metrin syvyiseen ojaan, kuului metallinen kilahdus ja koira palasi monitoimityökalu suussaan. Jälkeenpäin katsoimme, että nahkakoteloon oli tullut pysvät hampaan jäljet. Haitanneeko?
Se mikä yllätti oli koiran raivokas etsiminen, ja se ettei Humu yrittänytkään ilmaista esinettä maahan menolla, niinkuin kolme ensimmäistä, vaan kun löysi, toi sen tiukalla otteella ylös.
Arvatkaa ystävät lensikö narupallo tämän jälkeen?

Miksi ei?

En tiedä mistä kiikastaa tämä "koelama"?
Mielestäni materiaali koirissa aivan hyvää, ohjaajat nuoria ja vetreitä, kaikki koiria lukevia. Asenne kysymys taitaa pohjimmiltaan olla.
Rima on jossain maan ja taivaan välissä, mielikuvissa. --- Yksi jo edelläkin esille tullut on BH-kokeeseen takertuminen. Vanahana kisaajana sanoisin, että bh- pitäisi ottaa vain yhtenä liikkeen osana, joka suoritetaan siinä kun hiotaan kuntoon voittajaluokan liikkeitä.
Tuntuu, että aliarvioidaan omia mahdollisuuksia, mieli takertuu bh-n läpimenoon, vaikka mahdollisuus pitäisi olla jo luokittain ylöspäin kipuamisessa.
Lääkettä tähän vaivaan en osaa sanoa. En vaikka kuinka oon yrittänyt miettiä reseptiä.
Sanoisin vain, liikkeet pk-kokeiden osalta kuntoon, bh-läpi ja siitä se lähtee.
Ei niin, että hinkataan niitä bh-liikeitä illasta iltaan, ja mielessä hakkaa jospa se nyt menisi.. Ei se nyt mene.... Jospa se......

Jopa hieman tyytyväinen

Sellaisen löysän kauden jälkeen tänään jälleen kunnon treenit kentällä. Tottikset ilman eteenmenoa, ja jäähdyttelynä aitatolppain kiertoa idioottiringin hengessä. Nyt oli rinki oikean kokoinen, noin kaksi kertaa kaksi metriä. Sehän sopi meikäläiselle. Joutuipa koirakin olemaan skarppina, kun pysähdykset tulivat niin nopeasti.
Hypyt olivat komeita, ja a-esteellä heitin kapulan tahallani pari metriä vinoon. Hyvin on Humu sisäistänyt esteen yli tulon.
Jäljen tein Mikon oraspellolle, selvät suorat kylvörivit, mutta jäljen tein kaarrellen sinne sun tänne. Monipuoliset harjoitukset, taisi jäädä jotain käteenkin?

Tuli hiki

Aika tehokas kuvio: Humun kanssa teimme muutaman minuutin alkuverryttelyn seuraamisen merkeissä. Patukat ja pallot pysyivät autossa. Nostin vietin korkealle, ja palkitsin makupalalla. Kojoottikontakti tähtäimessä. Taisimme olla tyytyväisiä! Sen jälkeen varsinaiseen illan teemaan. Kiersimme pk-"idiootin" viisi kertaa täydellä höyryllä, sekä koira että minä. Istuminen ensimmäisellä suoralla, raju suullinen kehu, taakse vilkaisematta. Kun koira mukaan, palkkio n. viiden askeleen jälkeen. (palkkio seuraamisesta) Kulma vasemmalle, koira maahan ja taasen innostava, kuuluva kehu, ( suoraan sanoen karjuin koiralle hienoa koiraa!!!) Jälleen Humu mukaan kovalla tsempillä, palkkio seuraamisesta, kulma, ja reilu paikka! käsky, koira seisomaan. Jälleen hurjat kehumiset kierroksen aikana. Tätä rataa kun viisi kertaa teimme tuli hiki! Mutta kannatti. Pointtina on koiran kestävyyden parantaminen, varsinkin kehujen kestäminen liikkumattomassa tilassa. Pidin harjoituksesta, koiralla oli koko ajan vietti kaakossa, mutta jätöt salaman nopeita, ja odotus rauhallista. Suosittelen.

Nenäkäs Humu

Uskon, että Hummeri alkaa olla siinä iässä, että sen kaikki astit ovat parhaimmillaan. Motivaatiomoottori syttyy herkästi, eikä sammu ensimmäiseen vastoinkäymiseen.
Kokeilin eilen joutessani mökkisaralla, voinko piilottaa tuollaisen pesäpallon kokoisen esineen koiralta niin, ettei se löydä sitä. Hylkäsin tietenkin korkealle piilottamisen, en aio kouluttaa Humusta huumekoiraa, ja ottaa riskiä pöydiltä katoavista ruokatarvikkeista. Joten piilotuskorkeus oli koiran nenän alapuolisella tasolla. Koira ei nänyt mihin esineen piilotin. "Viisaana ja kokeneena koiramiehenä" käytin pahojen mökin epäsuotuisia ilmavirtauksia hyväkseni, hyödynsin turppaita, mustaa kuloketoa, ojanpyörtänöitä, irtolautoja, tuoleja ja kaikkea mitä vanha pää ja mielikuvitus keksi. Kymmenkunta kertaa yritin kätkeä esineen.
Turhaan! Hurjan korkealla etsintämotivaatiolla varustettu koira hallitsi alueen täysin. Voisi kuvitella, että Humulla oli alueesta sähköinen kartta jota se tarkasteli pari sekuntia, kartalle ilmestyi punainen! Nuoli merkiksi kätketystä esineestä. Helppoa kuin mikä?
Tämän kartan päivitetty, tarkempi versio on ilmestynyt Humun tietokantaan viime talven aikana.
Kärsivällisyyttä ystävät, ei koiruli ole heti valmis kaikkeen, kypsymistä se vaatii eikä tätä kypsymistä paljoa koulutuksella nopeuteta, ja siinä on aina riskinsä.

FIN-KVA EVERGREY`S SEIKO Väliinputoaja.

Herra Evergrey`s Seiko, Mitsi ja blogisti vähään ennen Mitsin ja blogistin Norjan reissua. Seikon yhdeksän vuotta vanha elämän viisaus näkyy lunkisti ottamisessa.

Seiko oli Mancon ja Evergrey`s Äksyn poika. Äksy oli narttu, joka ei osanut kävellä neljällä jalalla lainkaan. Aina kun sen näin se oli kahdella jalalla, tavoittelemassa jotakin. Äksyn käyttö jalostukseen osoitti Riitan fantastista jalostus silmää, hän ken koiran näki, ei ikipäivinä olisi ajatellut sillä pentuja teettää, Riitta ei ajatellut näin. Äksyä ei ollut koulutettu vähääkään, häthätää nimensä tiesi.Koira asui meilläkin vähä aikaa, eikä siihen paljoa kontaktia saanut. Epäilin Riitalle jopa ääneen, ei kai Äksyllä ja Mancolla? Seiko, Sokka ja Saku nämä olivat pentueen Lohtajalaiset, syntyivät 26 tammikuuta 1994. Anna-Liisa oli varannut Riitalta pennun. Kävimme katsomassa pentuetta Vaajakoskella, siinä oli kaksi pitkäkarvaista urosta, joissa oli sitä jotain. Myös Sokka oli vaikuttavan oloinen. Pari kuukautta pentujen syntymästä ilmestyi Riitta ja Jarmo tuohon pihalle, olivat tuomassa toista pitkäkarvaista ja Sokkaa tänne Lohtajalle. Hirven Veikko oli ottamassa saksanpaimenkoiraa, hirvimies! Autosta kurkisteli kolme pentua? - Tämähän jää Kaijalle- sanoi Riitta. Niin lasti tyhjeni sillä matkalla.
Kaijalle Seiko tuli, mutta jotenkin sain puhuttua sen minulle. Narttu se pitää emännällä olla. Ja taisi olla oikea ratkaisu. Sysi sopii hyvin Kaijan koiraksi. Seiko oli hupanen karvapallo, luulivat perinteisessä lemmikkeläin näyttelyssä sitä koirasudeksi, kun esittelin sen… koirasutena.
Seiko oli tavattoman lahjakas, kova mutta hvväoppinen koira. En muista, pitikö Sekoa kouluttaa paljoakaan. Käytin patukkaa ja palloa palkintona, koiralla oli lennokas seuraaminen ja muutkin liikkeet näyttäviä. Vaikka tämä on lähihistoriaa, on kilpailukirja hyvänä apuna jälleen.
10 toukokuuta seuraavana vuonna, kun Seiko oli neljäntoista kuukauden lähdimme Pietarsaareen kokeisiin. Maasto 200 tot 90. Kesäkuun viimeisenä päivänä avoimesta luokasta 194 (takajälki näköjään) 89 tot. Kun Kennelpiiri jakoi avoimessa piirinmestaruuden otimme Vetelissä elokuussa vielä yhden avoimen kisan, ja piirinmestaruuden. 185 maasto 93 tot. Nyt sai Seiko lepäillä loppusyksyn rauhassa, tuomarihommat vaativat oman aikansa. Keväällä -96 lähdimme jälleen Pietarsaareen, nyt voittajaluokkaan. Maastossa jäi yksi kapula löytymättä, muistan että koira sen ilmaisi mutta en ymmärtänyt ilmaisua. Maastosta tuli 178 p. Tottiksesta pitäisi saada 92.

Onnittelimme toisiamme Seikon kanssa ennen tottista ensimmäistä voittajaluokan ykkösestä. Niin kovassa kunnossa Seiko oli. Tottiksesta tuli 95. Nyt tapahtui se jokakoiran notkahdus. Täytyy katsoa peiliin. Spl mestaruuskisoissa tot. eteenmenon nollasta huolimatta 85. Maastosta vain 129. Kolme seuraavaa koetta, maasto nollille. Seikon jäljenajo oli ripeää. Piti liikkua tosissaan perässä, että pysyi narussa kiinni. Ja tämä vauhti aiheutti kapulain yli menon. Jäljet koira ajoi näissäkin kokeissa, mutta milläs todistat. Riitalle kerroin, ja Häneltä tuli vastaus. Koira kapulalle maahan. Ei mene yli. Hyvä neuvo! Vetelissä toukokuun 25 –97 käytimme ensimmäistä kertaa tuota ilmaisua, ja todella rimaa hipoen ykköstulos. tot. 89 p. Kaikki kapulat tuli, janalta ja esineistä on näköjään lähtenyt. Koska maasto 181.
Kesäkuussa Kokkolan Spl kokeissa jälleen töpeksimistä lähdössä ja esineissä. tot. 95 maasto 186. yht. 281 p. Nyt olisi käyttövalion arvo tyrkyllä, mutta Seikolla oli hieman pitkä turkki… Rohkeasti vein koiran Kokkolan kaikkienrotujen näyttelyyn, Heli Pärnäpuu Virosta oli tosikkotuomari, eikä ymmärtänyt Seikon karvojen alla piilevää kauneutta. Antoi kolmosen.

Soitin Riitalle. – Varkaudessa on näyttely, Hoviniemi tuomarina, minä näytän- Asia sovittu. Pakkasimme Sysin ja Seikon autoon, ajoimme Varkauteen. Sysi loisti siellä näyttelytähtenä, sai peräti ykkösen laadussa ja joitain vielä kilpailuarvostelussa. Riitta osasi näyttään. Seikon näyttö meinasi vähän takuta. Riitta oli sijoittanut minut sellaiseen paikkaa, että seisomakuvio olisi terävä koiralla. Näyttely oli pienessä sisähallissa.
Aluksi kaikki meni hyvin, sitten Riitta nyökkäsi minuun päin. Niin ainakin luulin. Jälkeenpäin kuitenkin selvisi, että Hän oli tarkoittanut – Häivy! – Tietenkin minä vähän suhahdin Seikon kanssa sovitun merkin. Ei se muuta tarvinnut. Meidän Seikolutunen koppas hampaillaan Riittaa ranteeseen, tarkoitti kai hellästi huomauttaa –päästä irti-. Tehostaakseen irtipääsyä veti pannan läpi pään. Se niistä näyttelypannoista. Komeassa kaaressa koira hyppäsi katsomoon ja tietenkin suoraa syliini. Mutta Riitta onkin tottunut näyttämään tällaisiakin koiria, Seko tiesi lähtevänsä kehään ja vilkaasti. Hoviniemi oli todennut koiran hieman kurittomaksi mutta kakkonen tuli!

Seiko oli kolmas virallinen kva taloudessa. Kokoltahan jäi näyttelyt käymättä.
Osoittaa minun todellista laiskuutta ja löpsyä luonnetta kun tuon tittelin saatuamme lopetin Sekon kanssa melkein kaikki harjoittelut.

Tottis Seikolla oli luontainen. SM-Harjavallassa se lähti jaeltulla toisella sijalla totiksen jälkeen maastoon. Esinekentästä tuli yksi, ja yksi kapula jäi metsään. Ei sellaisella tuloksella sijoituta.
Jotenkin kohtalonomaista oli Seikon viimeinen kisa. Kesäkuun kuudes –98 ensimmäinen ja viimeinen Seikon kisa meidän omalla kentällä. Vaikeuksien kautta koira sai 90 tot. En allekirjoita kotikenttäetua pk-kokeissa. Jäljet oli tehnyt Tarja! Seiko oli muutenkin Tarjan kanssa hyvissä väleissä. Tarjan tuumauksia.

– Kyllä Manco oli koira! Mutta mää tykkään Seikosta.- Tarja oli tehnyt jäljen Kaihilan maastoon, oli tuomarin kanssa lähettämässä. Seiko lähti janalta parhaiten mitä minun koirat ovat koskaan lähteneet. Toi viisi kapulaa.
Tarja odotti kentällä, -löytyikö kaikki?- Viis. – Mää arvasin, sielä oli niitä mättäitä ettei tiennyt mihin kapuloita pistää-. 274 yhteensä. Ykköstulokseen Seiko päätti uransa. Miksi. Niin miksi? Siinä onkin pohtimista. Koira oli nelivuotias terve, hyvä peruskoulutus takana, maasto olisi varmistunut koko ajan. Miksi? Seiko oli jonkinlainen väliinputoaja. Oliko liian helppo kouluttaa, ei asettanut haasteita? Näinkin voi käydä.

Ei Seikon tarina tähän loppunut. Siitä tuli isä ensin Sysin yhdeksälle pennulle, ja sitten vielä pari syrjähyppyä maakuntaan. Koiraa ei ollut kuvattu lainkaan, koska käyttövalioon ei tarvinnut enää kuvaustulosta. Eikä Seiko oireillut mitenkään. Kahdeksan vuotiaana Tapio kuvasi koiran, sanoi katselevansa eräitä parhaita lonkka ja kyynärkuvia. A ja 0 oli Liitonkin siunaus.
Pieni kommelluskin Seikolle sattui, piti ajaa kylän kissa hakosalle. Heinäkasan päälle hyppäsi katti, ja sieltä elosuojan tuuletusluukusta maahan. Kissalle lyhyt askel, koiralle (n. 3 m putous) pitkä. Menin synkkänä katsomaan miten Seikon oli käynyt. Hyppi puuta vasten johon kissa oli hädissään kiivennyt. Mutta parin päivän päästä tarvittiin Muhosen Sirpan parantavia käsiä. Tuli herra sen verran kipeäksi.
Olin käyttänyt Seikoa paljon paimentamassa nautalaumaa, jos tuli vaikeuksia. Sen taidon se osasi. En tiedä mistä olivat poliisit saaneet selville, että meillä on paimentava koira, kun pyysivät apua kahden villiintyneen hiehon ajamiseen. Biscopin farmilta olivat elukat karanneet. Ajoimme Anssun ja Seikon kanssa paikan päälle. Siellä oli koko kylä ketjussa laitumen ympärillä. Hehot puhisvat päästämättä pariasataa metriä lähemmäksi. Päästin koiran irti. Seiko valitsi tietenkin heikomman yksilön, käsitteli sitä muutaman minuutin, ja hieho tuli veräjällä olevan traktorin viereen sen näköisenä että äkkiä kiinni ja navettaan. Toinen oli vaikea tapaus.

Jos Seiko olisi ollut nuorempi olisi tämäkin talttunut, mutta kunto alkoi pettää. Kerran pääsi potkaisemaan että koira otti lukua muutaman sekunnin. Sitkeästi Seiko koulutti hiehoa. Niin sitkeästi, että elukka valitsi jäisen Perhojoen yli uinnin, kuin Seikon koulutuksen. Rödsössä hirvimiehet sen viimein saivat ammuttua. Kova oli Seiko pojan luonto.
Vanhemmiten Seiko katseli maailmaa eläkeläisen näkökulmasta. Humuun ei viitsinyt reagoida juuri mitenkään. Seikosta on vaikea kirjoittaa pitkiä sepustuksia, koulutus oli niin helppoa, ja koiran luonne oli tasapainoinen, joten ei tarvinnut suuria haasteita saada sitä kilpailukuntoon. Saalisvietillä Seiko toimi. Seiko olisi täyttänyt kaksitoista tammikuussa mutta tuoni korjasi kulkijan elokuussa 2005. Sokka eli vanhemmaksi, ja Saku, hirvimiehen koira kuoli noin kuukausi sitten.

Pientä totuttelua

16042008
Pahojen kentällä kesään. Humppa oli töpinässä kun ympärillä oli sulavia lumikasoja joiden yli sai narupallon kanssa päästellä. Otin jopa hallintaakin, ja muutamat noudot, ja oho… hypyn, ja A-esteen, ja jätöt, ja luoksetulon…Tulipas riehuttua. Kenttääkin paikkailin pahan takalanan jäljiltä.
Humpan kanssa pyrkimystä vietin, hallinnan, vietin, hallinnan jne…. välisen mustavalkoisuuden vahvistamiseen. Hulluja nuo Evergrey`s läiset.

Hullu ajatus?

Nämä kolme jälkeä olivat tärkeitä, ainakin minulle. Ehkä opin tuosta Humpasta jotain uutta?
Mutta se mikä juolahti mieleen, voi olla hullu ajatus: Koko jäljenajo tapahtuma. Miten koira sen kokee? Voisiko olla, että koira "näkee" jäljen silloin, kun kaikki on kunnossa, ja ehkä muulloinkin pitkästi eteenpäin? Tuulesta riippuen metrikaupalla?
Miten näin ajattelen? Humun kulmatyöskentelystä tuli tuo "hullu" (nyt jo lainausmerkeissä) ajatus mieleen. Humulla oli noissa muutamissa kulmissa motivaatio kohdallaan selvittää kulmat yli menemättä, askel askeleelta. Ja tuota selvittämistä auttoi ennen kulmaa tapahtunut tarkkuustason nousu. Mutta mistä koira tiesi, että kulma on tulossa? Idea: Koira "näki", että jälki päättyy muutaman metrin päästä! Mutta vain silloin, kun motivaatio (yrityshalu) on kohdallaan. Jos ei, niin koira tulee "lyhyen nenän" kanssa kulmaan, ajaa yli, ja kiertely alkaa. Mutta mitä syvemmällä nenällä koira ajaa, sitä syvemmällä se on jäljen hajumaailmassa, ja sitä pitemmälle se jäljen "näkee" eteenpäin. Jälkien maailma on kiehtova!
Kommentteja.

Kolme jälkeä

03042008
Jokin hulluus se kai iski, kun tein tuohon fälttikiivulle epämääräiset jäljet. Kuningas ajatus oli tehdä ensin traktorinjälkiä myötäilevä turistikävely, johon kapulakin voisi pudota. Kun tämä tienpahanen olisi poljettu, alkaisi kulottunut pitkäheinäinen keto. Tästä aikomus varsinaisen jäljen alkaa. Kedon jälkeet taasen fälttikiivulle, johon loput kapulat tuhlaisin. Makupalat unohtuivat tyysti pois. Näin tein.
Jäljen ajo: Koira ei aikonut alkuunkaan ymmärtää, että traktorilla porkatussa tienpahasessa voisi olla ajettava jälki. Viisasin sen aina uudelleen nokialaisen painamaa pohjakuviota kohti. Ja käsky, jälki. Jos oikein tarkkoja ollaan, pientä edistystä ehkä tapahtui. Kapulakin löytyi. Varsinainen nurmi osuus oli hankala, koska jälki ei ulottunut maahan asti! Paksu kulo esti tämän. Koiran piti mennä ohutta pintajälkeä pitkin. En päästänyt koiraa tekemään omia kiemuroita, vaan pidin sen puolen metriä etäisyydellä jäljestä. Fälttikiivut olivat tälläkertaa helpommat. Vaikka jouduin usein nytkin pysähtymään, ja liikkeelle vasta kun koiran nenä oli nokialais syvennyksessä. Kiivujen myötäinen osuus mieni aika hyvin, kapulat koira ilmaisi tyydyttävästä. En anna jäljestä arvosanoja, koska jälki poikkesi tavanomaisesta, ja ohjasin koiraa koko ajan jäljelle.

04042008
Vettä tuli kuin Esterin…. Tein Humulle jäljen nurmikolmioon putin lähelle. Nyt laittelin makupaloja harvakseen. Jälkeen tuli kolme kulmaa, yksi terävä. Ensimmäinen n. kymmenen metrin jälkeen lähdöstä.
Sade huuhteli jälkiä n. puolitoista tuntia.
Laitoin Humun puolenmetrin liinalla jäljelle. Koira aikoi ottaa heti sivutarkistuksia, en päästänyt. Uudella jälki käskyllä koira eteenpäin. Nyt Humua pulttas. Jälki oli jään polttamalla ruohottomalla alueella. Mutta en antanut periksi, jälkeä ei ajeta eteenpäin ennen kuin koira on jäljen päällä. Kaksi kertaa Humu tarjosi maahan menoa, joka sillä on ollut usein merkki, en löydä mitään. Nyt ajattelin, nelivuotiaan koiran on löydettävä. Pääsimme vihdoin kulmaan, siinä koira jälleen maahan, uusi käsky jälki, ja kulmakin löytyi. Nyt alkoi Humukin ymmärtää, että ne korjaukset eivät vie eteenpäin. Vain silloin kun nenä on jäljessä kiinni liikutaan. Kapulat ilmaisi erittäin hyvin. Toinen kulma lähestyi ennen metsänreunaa, tuuli oli takaa vasemmalta. Kuitenkin koira haistoi kulman n. kolmemetriä ennen, jännittyi valtavasti, tiesin siitä, kun talutin meni etujalkojen välistä. Koiran jännitysvapinan tunsi taluttimessa. Nyt tapahtui varmasti yksi suurimpia edistysaskeleita mitä Humun jälkiharjoituksissa koskaan on tapahtunut. En osaa analysoida miksi, ehkä se, etten päästänyt sitä etenemään senttiäkään jäljen sivussa, vaan aina pysähdys, ressasi koiraa niin paljon, että oli pakko tarkentaa koko ajan ajamista. Kun Humu tuli kulmaan, se merkkasi jokaisen nokialaisen painuman, selvitti kulman loistavasti, ja minusta tuntui, että Humulle valkeni tarkkuudesta saama hyöty? Seuraava kulma ei ressannut sitä niin paljon, tuntui, että koira tiesi etukäteen mitä pitää tehdä, tarkensi ajoa ja kulma loistavasti. Olin aivan ihmeissäni. Loppu olikin lasten leikkiä. Kapulat ilmaisi hyvällä ilmeellä, ja joskus esiintynyt ressi siinäkin oli poissa.

06042008

Itse sorruin tuohon lietteiselle perunamaalle. Nyt tuli jälkiin syvyttä. Tosin joissakin paikoissa jälki liettyi heti umpeen. Oli korjattava linjaa, ja siirryin kävelemään kapeaa kaistaletta ojan vieressä. Pari kapulaa ensimmäislle suoralle. Sitten ojan ylitys, yllättäen. Ajattelin, liian vaikea koiralle. Paluun tein toista sarkaa pitkin, vähän aikaa se onnistui, kunnes oli palattava saman ojan pientareelle, tosin toiselle puolen ojaa.
Jälki vanheni noin tunnin.
Humu lähti nenä jokaiseen jälkeen tyylillä. Odotin sivuhyppyä, mutta turhaan. Itse kävelin pyörtänöä ja annoin koiran tarpoa liejussa.Kapulat löytyivät kellon tarkkuudella. Pyörtänö ajo yhtä tarkkaa kuin liejussa. Sitten kulma. Jokin koiralla on naksahtanut, koska ennen kulmaa tarkensi silmin nähden ajoa, ja askel askeleelta ajoi kulmaan, hyppäsi ojan yli, ja kuono siihen, mihin olin alas tullut oman hyppyni jälkeen. Pellolla kulma askel askeleelta. Ja loppu suora oli yhtä juhlaa, ei häirinnyt ojan toisella puolen olleet menojäljet. Pieni uteliaisuus ojan päässä ollutta turpasta kohtaan, josta, kuin sähköiskun saaneena takaisin jäljelle. Jaahas, vielä näillä testeillä en uskalla sanoa mitään, mutta jos talikkomiestä uskominen, nyt menee lujaa!
ps. Eivät nuo kengät mitkään Nokialaiset ole, jotkin ranskalaiset halpatuontisaappaat näköjään.

FIN-KVA Evergrey`s Manco "Boss"

Nassen kuoltua jälleen ilman kisakoiraa, Numa tietenki hoiteli kotikoiran tehtäviä kiitettävästi.
Saksanpaimenkoirakanta oli luonteitten puolesta alamaissa kahdeksankymmenluvun lopun aikoihin. Muutamana synkkänä hetkenä harkitsin jo suursnautserin (pthyi!) ottoa. Tuomarihommia oli, ettei aika tullut pitkäksi.
Eräänä kesäisenä sunnuntaina pisti silmään Emetissä vankka, harmaa saksanpaimenkoira uros. Koira otti tilanteen heti haltuun, ei luimistellut kuten muotikoirat Fankan kennelistä. Ja kun jäljelle lähtö oli todella halukas ja intensiivinen, päätin ottaa koirasta selvää. Tottiksessa koira esitteli vahvaa luonnettaan, pisteitä sen verran, että ykkönen ja luokkavoitto tuli. Kokeen jälkeen koppasin koiran ohjaajaa hihasta kiinni, uteliaana tietämään mikä tämä Evergrey`s Boko oikein oli miehiään. Olin papereista katsonut, ohjaajan nimen, Kari Aaltonen. Höylisti hän esitteli koiraansa, koiran isä oli Truskas Larry, (olin kuullut) lainassa Norjasta kennel Brunheimissä. Äiti kuulemma sen niminen kuin Deimos Cajsa. No kuka kasvattaja? Riitta Vainiontaus. – Ai Etelä-Pohjanmaalta?- Siellähän niitä Vainionpäitä johon tämänkin nimen sotkin oli paljon. Kari selitti ettei toki pohojanmaalla Riitta asunut vaan Vaajakoskella. Koirakuume iski heti, loppuen saman tien kylmään suihkuun. – Riitta ei kasvata enempää koiria, on selkä äitynyt niin pahaksi kolarin jäljiltä että päätti jättää tähän yhteen pentueeseen. - Se siitä linjasta. Boko oli näyttänyt todella hyvältä.
Sitten tuli tuo surullinen ilta, kun Nasse käveli Ojalan Alpon Passatin alle. Muutama aika meni surutyötä tehdessä. Vähitellen sain itseäni niskasta kiinni, Nyströmin vihjaus vanhenemisesta ja ajan kulumisesta sai tilaamaan pentulistan Saksanpaimenkoira liitosta. vähän skeptisenä silmäilin parin päivän kuluttua saapunutta listaan. Mutta mitä näinkään, kennel Evergrey`s oli hengissä, pentue jonka isänä Rebel Vom Salzbergen ja emänä Evergrey`s Bellapepita, Bokon sisko! En epäröinnyt hetkeäkään, kun soitin. Kemiatkin pelas Riitan kanssa heti yhteen, ja sovimme että varaus päältä olisi minulla. Taisin sanoa jo silloin Riitalle, kuten jälkeenkin päin, valitse Sinä, minulle kelpaa.
Sattui vielä, että kahden viikon kuluttua, kun Manco olisi kahdeksan viikkoinen Jämsässä järjestettiin PK-ylituomarikurssi. Olin soitellut muihinkin kenneleihin ennen pentulistan saamista, Sissiheimon kennelin omistaja Pellikan Sirpa ja avomiehensä olivat tulossa samalle kurssille. Sirpa lupasi ottaa sukutauluja mukaan pentueista joita hänellä oli suunnittelilla.
Ajelimme Muurameen, johon perustimme tukikohdan Kaijan siskolle. Siitä hurjaa vauhtia Vaajakoskelle katsomaan pentua. Marraskuun ensimmäiset lumet olivat jo maassa, ja pihalla leikki kuusi tomeran näköistä seefferin alkua. Tiesin heti kuka Manco oli. Se katsoi muiden yli. Riitta oli näin kertonut, ja tuo piti paikkansa. Koira oli porukan pomo. Teimme lopullisen kaupan. Ja kiirehdin kurssille. Siellä minua odotti koiranpentu! Sirpa oli ollut varma, että kun Sissiheimon koira tuodaan valmiiksi tarjolle, siitä ei voi kieltäytyä. Minä kieltäydyin. Jäänpalasia tippui katosta. Ensimmäisen kurssipäivän iltana ajoin Muurameen sellaisessa lumipyryssä etten ikinä olisi osanut kuvitella. Autoja oli tienvarsi ojissa vähä väliä, sekosin laskuissa kymmenen jälkeen. Vauhdit oli niin hitaat, ettei mitään vaurioita näkynyt tapahtuneen, kylmissään ihmisiä pyöri autojen ympärilä. Kahtakymppiä jurrasin eteenpäin, matka kesti yli kolme tuntia. Silmät kirvellen ajelin loppumatkan sivulasista tietä katsoen. Aamulla myrsky oli hellittänyt, ja viimeinen pitkä kurssipäivä oli edessä. Loppuihan se kurssikin vihdoin.
Muuramesta malttamattomana Vajakoskelle. Siellä Manco odotti. Tuntui, että oli odottanut! Hämärtyvässä illassa lähdimme kotimatkalle. Kyyjärvellä Maco kävi pissalla. Nukkui tyytyväisenä muuten koko matkan. Kotona Numa kävi nuuhkasemassa uutta tulokasta, ja se oli siinä. Monta kertaa eivät lähempää kontaktia ottaneet. Mancolla oli korvat pystyssä, Manco oli sisäsiisti, joten alku oli helppoa. Mukavan jämäkkä pentupoika. Olin taasen onnellinen pennunomistaja.
Manco oli ensimmäinen ”harkiten” otettu koira, ja päätin panostaa sen koulutukseen heti pennusta lähtien. Materiaali oli hyvää, niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin.
Tähän tulee nyt pieni pala Pahojenkin historiaa
Manco syntyi kahdeksastoista päivä syyskuuta, 1990. Vappuna oli Lohtajalla perinteinen lemmikkieläin näyttely. Olin siellä videoimassa, ja taisi jokin mätsärituomarin tehtäväkin olla? Hautamäen Tarja oli myös. Istuimme siinä penkillä ja katselimme kaneja, kanoja, rottia, (kääk..) mitä kaikkea siellä olikaan. Tarja loihe lausumaan,- eikös nyt, kun meillä molemmilla on nuoret koirat, perusteta sellainen koulutusporukka?- Pahojen syntysanat oli lausuttu. Niin perustimme. En ala nyt luettelemaan ketä sinne aluksi tuli, koska joku jää muistamatta, ja se ei hyvä. Mutta innokasta sakki oli. Silloin oli vielä tyyli päästää koirulit irti kentällä, tämähän sopi Mancolle. Sai nuoriherra ottaa heti ohjat käsiin, ja pyöräyttää tulokkaan kenttään katsella vähän ylen, ja antaa koulutuskelpoisuus lupa. Roope poika oli ainut, joka ei oiken ymmärtänyt, että pitäsi seefferiltä lupa kysyä, onko koulutuskelpoinen. Ja sehän kaihersi kaverusten välejä vuosikaudet. Pomo Mancosta pikkuhiljaa kehittyi. Ja Manco kehittyi Pahojen mukana. Kun koira oli seitsemänkuukauden laitoin sille taluttimen siihen malliin että aletaan seuraamista opettamaan. Riitta oli vihjaillut, että suku on hitaasti kehittyvää, ja oli oikeassa. Tuli kiire ottaa talutin pois.
Annoin Mancon kehittyä ja vahvistua. Seuraavana keväänä, kun koira oli puolitoistavuotias lähdimme Haapavedelle tokoon. Paikalla olo alkoi hyvissä merkeissä, ja loppui katastrofiin. Katselin kellosta, että kaksi sekuntia vielä, vilkaisin Macoon päin, eikä koiraa missään? Tai oli, haastamassa riitaa viereisen näyttelykehän karjalankarhukoira uroksen kanssa. Ei hyvältä näyttänyt. Otimme kuitenkin yksittäisliikkeet, jotka koira osasi jo melko hyvin. Kokkolassa kuukauden päästä Manco näytti jo koulutusosaamistaan, ja sai 195 pistettä.
Eihän Mancoa tokoon koulutettu. Ei toki. Palveluskoirien jälkikoe oli tähtäimessä. Jälkeä harjoiteltiin viikottain, tottista vieläkin enemmän. Mutta jossakin vaiheessa tein joitain pahasti pieleen. Olen miettinyt sitä, että mitä? Manco syksyllä syntyneenä ei saanut kilpailla seuraavana kesänä, joten käytin sen ajan jälkien hiomiseen. Ajattelin, että kokeillaan koiralla ilmaisua istumalla. Hölmö tein ilmaisuharjoituksen jälkien yhteydessä. Pahaksi onneksi kai annoin istukäskyn silloin kun sitä ei olisi saanut antaa. Jotenkin loppusyksyn jälkien ajo ”löystyi”. En kiinnittänyt tähän sen kummempaa huomiota. Ensimmäinen jälkikoe oli Kiimingissä. Koira sai vain janapisteet. Toinen viikonpäästä Kuopiossa, jälleen janan jälkeen täysi toppi. Kolmas koe kuukauden päästä Kokkolassa, eihän siitäkään tullut mitään! Järjestelmällisesti huipputuloksiin koulutettu koira veti kolmet nollat ensimmäisissä kokeissa. Koetteli aika lailla. Tottista en edes yrittänyt niissä pettymysten syövereissä. Kokkolasta tulimme kotiin, tein heti jäljet, jotka lähtivät tavallisilla askelilla pellolta, ennen metsää aloin harppoa niin pitkiä askeleita kun pystyin, ja kun tulin metsään, askeleet lyhenivät töpöttelyksi, kuin paraskin ipo-mies olisi ne tehnyt. Tunnin odotus, koira valjaisiin ja jäljelle. Arvata saatta, että parinmetrin harppaukset kypsytti koiraa, mutta niin Manco taisteli tien metsän laitaan, ja metsässä koiran kiinnostus jäljen ajoon palasi muutaman metrin sisällä. Naru, joka oli kisoissa ollut laiskana löysällä, koiran lusmuillessa ja pähkäillessä mitä tehdä? Soi! Minulla soi sulosävelet mielessä. Koira takuulla vaistosi sen. Kymmenen päivää Kokkolan katastrofista lähdimme tekemään tulosta. Sitä tuli 200 metsä ja, ja noutokapula hukkaan hyppytelineen takana, vain 80 tot. Mutta vahva ykkönen. Kemissä Maco voitti yöttömän yön kisat kokeen parhaalla pistemäärällä maasto 200, tot. 85. Iisalmessa jouduin keskeyttämään, kun minulta loppui vuorikiipeilijän kunto, ja jouduin ottamaan koiran pois jäljeltä. Mutta viikon päästä Kokkolassa 199 maasto 89 tot. Olimme voittajaluokassa. Silloin voittaja erosi vielä aika paljon alosta ja avosta. Mutta rohkeasti mukaan Seinäjoelle. Kapulatkin olivat nykyisiä pyöreitä. Niitä löytyi vain viisi. 174 maasto, 94 tot. Spl Oulun kokessa tuli neljännen kapulan jälkeen harha, ja pistimme pelin poikki. Kokkolassa jäimme jälleen harmittavan vähän ykköstuloksesta, maasto 162, tot. 93. Raahessa tuli turistireissu, koira ajoi loistavasti viisi kapulaa, ajattelin, helppo nakki, jatkoi samaa jyräämistä, mutta kuutosta ei löytynyt! Kiimingissä seuraavana keväänä tot. 92 maasto 157, 249p. Lemppares, aletaanko jäädä viidenkapulan kilpailijoiksi? Vetelissä tot. 91 maasto kohdassa lukee yliaika. Vaasaan ajelimme viikon päästä. Nyt olin minä sairas. Kun koira oli paikalla jouduin oksentamaan piilossa. Manco kuuli sen ja tuli katsomaan. Eihän sellaisen alun jälkeen tottis oikein maistunut, koiran pohjanoteeraus 73 pistettä. Mutta siihen yökkimiseen katosi vatsatauti, ja iski hillitön luottamus koiraan, nyt napataan ykköstulos. Kolme pistettä varaa menettää maastossa. Oli jännittävää lähteä janalta. Takajälki olisi vähintään 6 pistettä miinusta, ja tietäisi koiran autoon panoa. Ei kuulunut mitään, ja kun lähtö muuten loistava, annoin mennä. Kapuloita alkoi löytyä tasaiseen tahtiin, viisi oli jo taskussa kun koira tuli parikymmentä metriä leveän merenlahden rannalle, ja painui suoraan veteen, jota tosin ei ollut kuin vajaa kymmenen senttiä, tottakai seurasin perässä. Kun rantauduin olikin koiralla kuutonen jo suussa. Vielä esinekenttä. Se oli tehty pakettipeltoon. Manco haki kuin kello, nopeasti ja tarkasti. Yhden pisteen Leppäkorpi otti, kun Manco ei malttanut olla tuulettamatta viimeistä esinettä parin puraisun verran. Yeah, ykköstulos 73 tottiksella. Oli mukava ajella kotiin. Torniossa Manco nykäisi toisen ykkösen kuukauden päästä, teki hurjan 98 pisteen tottiksen, ja toi kokeen parhaan koiran palkinnon kotiin. Vetelissä jäi yksi kapula metsään, tottis 91 p. Himangalla tuli siedettävä kokonaistulos 290 pistettä. Vetelissä taasen yksi kapula metsään tottis 91. Himagalla takkusi esinekenttä, rimaa hipoen neljäs ykköstulos sinä vuonna. 271p. Vetelissä seuraavana keväänä koira autoon, maasto 22 p. Iisalmessa alkoi Manco oireilla selästä, ei päässyt a-esteen yli. Taivas musteni kerralla. Saimme kuitenkin Muhosen Sirpan avustuksella koiran kuntoon, mutta emme päässeet siihen fiilinkiin jossa tuloksia tulee. Kiimingissä keskeytin, päätin jos ei ykköstä maaston puolesta tule, en rasita Mancoa tottiksella. Saksanpaimenkoirien SM-kokeissa pääsimme maastoon kärkipäässä tuloksella 84 p. Esinekentässä ei tullut esinettäkään. Ajoimme kotiin, jäljet olisivat olleet seuraavana päivänä. Jossittelua, eivät muutkaan koirat onnistuneet esinekentässä. Mancolla oli hyvä tottis alla, viidellä kapulalla olisi tullut mestaruus. Ei mikään huippukoe! Elokuussa Vetelissä Manco voitti piirinmestaruuden 196 maasto 92 tot. Ja toisen kalenterivuoden ykkönen teki koirasta käyttövalion. SM-kokeissa tuomarikartanossa tot. 80 p. Esinekenttä täysille, toi jopa neljä esinettä. Maasto Kytäjän kartanon ryteikössä, en päässyt läpi. Ehkä koira ajoikin jälkeä, mutta oli pakko luovuttaa. Vaikka selkää oli hoidettu, se oireili niin paljon että Mancokin päätti kilpailu-uransa SM-kokeisiin. Näyttelyssä koira olisi menestynyt, mutta periaate, mitä ne näyttelyt ovat? Esti sen. Vanhemmiten, kun Macon poika Seiko tuli taloon, koira otti itselleen hupilaisen, jonka nimi oli sama kuin Mancon isän omistajalla. Petrasta tuli Mancon lemmikki. Käänsin koiran virallisesti Petran nimiin. Eräs tapaus jäi mieleen. Petra teki Mancolle peltojäljet, siihen tuli sikskkia ympyrää ja vaikka mitä. Naureskelimme kun heinään katoava tyttö lähti sitä tokevana ajamaan. En ole koskaan nähnyt loistavampaa peltojäljen ajoa, ja kapulat löytyivät varmastasti, koiran olemuksesta huokun mahtava yhteistyön halu pienen lapsen kanssa. Manco oli raju koira muille uroksille, ei sietänyt niitä, mutta niin Petra toi koiransa paalunaru taluttimena Pahojen kentälle, muiden koirien joukkoon, eikä mitään ongelmaa. Suurisydämminen koira oli Manco.
11 vuotta 1 päivää sai Manco elää täällä keskuudessamme. Manco kuoli syliini, kotona omalla paikallaan, silloin itki maailma.



YÖUNET VEI UNCLENASSE
Kun tässä Numan muistot alkavat lientyä tuonne kiintoevyn puolelle, on aika ottaa käsittelyyn koira, joka kasteessa sai nimekseen Unclenasse. Koira joka pisti meikäläistä kymmenen nolla jatkuvasti. Koira jonka edessä nostin totaalisesti kädet pystyyn useammankin kerran. Riiviö!!!!

Aluksi kertausta kuka oli Unclenasse. Perinnöllisyyden kiemurat ovan ihmeellisiä. Suorastaan käsittämättömiä. Nostan hattua kasvattajille, jotka jaksavat hakea koirilleen tyyppiä, ulkonäköä, käyttöominaisuuksia, ja saavatkin usein aikaan kelvollisia tuloksia.
Ensin oli spu Jeppe. Jeppen ensimmäisestä avoliitosta spn Sarin kanssa syntyi mm. Kokojoe, Ako, jonka oikea nimi oli Roope. Muiden pentueen koirien nimiä en muista. Ako oli tyypillinen Halli, siis Jeppe. Kokojoe ei ollut minkään tyyppinen, täysin poikkesi emänsä, ja vielä enemmän isänsä tyypistä. Väri, ulkomuoto, ja ennen kaikkea luonne. Jos olisi ollut mahdollisuus kaksoisastutukseen epäilisin sitä, vai oliko? Lohtajalla ei ollut siihen aikaan saksanpaimenkoiria niin paljoa, että tuo mahdollisuus on pois suljettava. Eteenpäin: Hallin ja Miratas Asarin suhteesta (avioliitto kai oikea sana) syntyivät isänsä tyyppiset, Peto ja Magnum. Molemmat olivat perineet myös Asan ulkonäköä. Luonteet paljon rauhallisempia kuin Kokolla. Ja sitten kummastus, kun Koko astui remmiin, tai Asan, syntyi Unclenasse, täysin isänsä tyyppinen, ei mitään ulkomuodon perintää äidiltään. Puhumattakaan luonteesta. Luonne oli Kokojoen, kovuudeltaan isänsä veroinen, mutta vielä itsenäisempi. Luupää oikea termi. Miksi näin poikkeavia yksilöitä. Kun Halli oli Kokon isä, ja Pedon Numan ja Nassen äiti oli Asa, miksi Kokon ja Asan pentu poikkesi suvustaan noin paljon? Vainiontaus voisi valaista.
Edellä on selvinnyt jo hieman millainen ”hirviö” tuo Nasse tuli olemaan.
Kun Numan ura loppui, olin ilman käyttökoiraa. Yhdistystoiminta vei oman aikansa, mutta ei se kisakoiraa korvannut. Päätin hankkia koiran.
Sopivasti oli tarjolla Roki niminen pentu Kaustisilla, ja taloon se tuli. Lähteäkseen jo yhdeksän kuukauden ikäisenä kotikoiraksi Kokkolaan. Eläkeläispariskunnalle viihdykkeeksi. Koiralle tuli kyynärpäävika eikä siitä olisi ollut kisakoiraksi.
Kun kävin katselemassa Rokia, mielikuvaksi tuli sikaaria polttava, sohvalla istuva herrasmies. Ei se paljoa mekäläistä muistellut.
Soittelin useisiin kenneleihin Bacteroides kauppasi koiraa josta tuli näyttelytähti aikuisena. Hyvä tuuri ettei tullut meille.
Aloin hieman kyllästyä kenneleihin soitteluun, ja pieni piruus iski mieleen.
Soitin erääseen siihen aikaan kuuluisaan kenneliin, ja kysyin lutusta perhekoiraa, kun lapsetkin haluaisivat halinallen ettei aika tulisi pitkäksi. Sellainen löytyi heti, vanhemmat (nimet muutettu, Vekku ja Jekku). Lupasin harkita. Seuraavana iltana soitin uudelleen, ankarana suojelumiehenä, joka kaipasi kaikkea muutakuin lutusta perhekoiraa, saisi olla mieluummin tappajatyyppinen purukone. Sellainen löytyi heti, vanhemmat… Vekku ja Jekku. hah…..
Sitten aloin katsella omia koiria, Asa oli vielä viriili rouvashenkilö, juoksut pelas, Koko kuntoutunut kolarin jäljiltä. Mutta Kokohan oli tuhkamuna. Olihan se ollut samassa häkissä Asan juoksujen ajan. Asalle tuli juoksu.
64 vuorokauden kuluttua Asa penikoi yhden suuren urospennun. Loirin Nassesetä sai kaimansa.
Unclenasse tuli taloon!
Normaalipentuaika meni äkkiä, koirasta varttui tavattoman vilkas. Niskalan Kassun arvio, kun roikkui kerran Nassen taluttimessa. ”Toivoton tapaus, tämä koira haluaa olla jokapaikassa yhtä aikaa”. Hyvin sanottu!
Numaa oli pitänyt kouluttaa silkkihanskat kädessä, ja sitähän tyyliä yrittelin Nassenkin kanssa. Pahin virhe sattui siinä, että tein Nasselle samoja kovettamisleikkejä kuin Numalle piti tehdä. Pieni laskuvirhe kovettaa koira, jolla kovuus oli jo geeneissä. Nasse oli pitelemätön, tottelematon, unohti parissa minuutissa oppimansa, huusi, ulvoi, vaati työtä ja taas työtä itselleen. Kemiat välillämme olivat Uusi Seelanti – Suomi tasolla. Mutta vanaha sanonta, ”joka ristin ottaa, se ristinsä kantakoot”. Jatkoimme harjoittelua aivan ruohonjuuri tasolla. Siinä missä Nasse oppi jonkinlaisen paikalle jäännin, Numa olisi suorittanut jo keskiasteen yliopistotutkinnon. Nassehan syntyi 21 maaliskuuta 1985. Keväällä –86 saimme Myllymäen Pekan kanssa pähkähullun idean lähteä Haapajärvelle tokokisoihin. Perjantai – iltana varmistimme, että tilaa on lauantain kisaan, ja hirvittävä harjoittelu päälle, puoleen yöhön saakka. Pekalla oli joku lainahoffi koirana. Lauantaina suunnistimme kisapaikalle, Lehtolan Matti tuomarina. 137 pistettä. Kaikkien aikojen huonoin tulos koiraurallani. Mutta tuntui kuitenkin voitolta! Pekka tosin sai 139 pistettä sillä hoffilla. Lehtolan Matti sanoi. ”Vaikka tämä seefferi ei nyt niin paljoa pisteitä saanutkaan, tulemme varmaan kuulemaan tästä koirakosta.” Kuulemaan, kyllä kuului, mutta ei sillä tavalla kuin ehkä tarkoitti.
Jotta sähellys Nassen kanssa saa oiketa raamit, ja yritän kommentoida PK- uraamme kisa kisalta. Viides päivä heinäkuuta ajoimme Ouluun. Nasse oli silloin vuoden ja kolmenkuukauden. Maasto meni täysille tottis 218 p! Hyvällä maastolla ykköstulos! Kuukaden kuluttua jälleen Ouluun, luulin jo, että hyvähän tästä tulee. tot. 263 maasto 320. Vielä olisi yksi ykkönen tai kakkonen saatava luokan nousuun. Lievestuoreelle edellisestä kuukauden päästä, tottis 229, pah.. laskin että viidellä kapulalla ja täydellä lähdöllä ykkönen tulisi, eikä tarvitsisi turvautua kakkoseen luokan vaihdossa. Lähtö oli mielestäni täydet, viisi kapulaa tuli, mutta kisapaikalla huomasin, että oli tuomari ottanut kaksi lähdöstä. Harmitti!. Ajattelin, että tämä oli tilapäinen notkahdus, nyt aletaan kisaamaan!! Pistetään Nasse YK-hon. Raahessa oikin parinviikon päästä koe. Tottis kumma kyllä siedettävä 269 mutta yk-maasto ei mennyt mitenkään, keskeytimme. Pietarsaaressa 12.10 –86 palasimme takaisin jälkien pariin, tottis heikko 235, eikä koiraa kiinnostanut jälkien ajo vähääkään, maasto nolla. Koitti vuosi 1987. Ouluun lähdimme jo toukokuun 17 päivä. Hietasaaren kentälle. Jep. Eräs Kokkolalainen rouva oli edelliskesänä tehnyt kyseenalaisen ennätyksen kokeissa 4 nollaa peräkkäisissä liikkeissä. Ei, emme lähteneet tätä ennätystä rikkomaan, mutta niin vain kävi, että palasimme uusi ennätys taskussa 5 (viisi) nolla peräkkäin, ennen kuin ymmärsin nostaa koiran autoon. Huh-huh… 6 kesäkuuta järjesti K-P Pk Lohtajalla kisat, maastot täällä ja tottis meidän pellolla. Ilmoittauduin, olihan kotikenttä etu tiedossa. YK-alon maasto lupasi heti hyvää, täydet maastosta! No niin, tästä se varsinainen ura urkeaa. Toiveikkaina tottikseen. Silloin oli mukana jo Pietarsaaresta lyhyehkö, tukevahko nuorimies nimeltään Mikael Kallio. Aina kun Kallio haluaa ärsyttää meikäläistä, hän alkaa puhua tuosta Lohtajan kisasta, miten Unclenasse nuohosi kaikki ojanpohjat, kun olisi pitänyt tehdä palveluskoirille luontaisia liikkeitä. Oli kuulemma ollut pk-väelle suuri helpotus etten aiheuttanut enempää häpeää, ja ymmärsin keskeyttää. En tiedä mistä tuomaristo ja sihteeristö löysi koiralle kuitenkin 194 pistettä lohdutukseksi. Mutta ei tuolla maastotulosta hyväksytty. Kun sain kilpailukirjan käteeni, matkustin Nassen kanssa Houraatin mäelle, pidimme pienen seminaarin siitä mitä olemme tehneet, ja mitä tulemme tekemään.
Hakata koira? voihan veljet. Nassehan olisi nauttinut siitä. Karjua sille naamapunaisena käskyjä? Potkia, pakottaa? Ei kannata naurattaa. Niin helppo Nasse ei ollut. Mutta yksi keino oli, takaraivosta se tuli. Katsotaan reilusti kumpi kestää kauemmin, niinhän usein lauman pomous ratkaistaan. Pomoudesta meillä kiikasti. Seurautin, teetin koiralla pk-toko liikkeitä siellä mäellä koko yön. Alusssa koira oli täysin pitelemätön, mutta en reagoinut siihen mitenkään, vähitellen alkoi homma sujua, tulimme aamulla aika tyytyväisinä ja väsyneinä kotiin. 13 kuudetta, viikon päästä Lohtajan katastrofista Kajaanissa tot. 313 pistettä, vaikka maasto vain 189 alo yk 2. Olin onnesta ymmyrkäisenä. Jälleen tein virhe-arvion, kyllä nyt ura urkenee….

Jostain syystä kisoihin tuli kahdenkuukauden tauko. Elokuussa Kokkolassa Anttosten kisoissa jatkui kohtuullisen hyvä tottistaso, 289. Kun maastostakin tuli 272 kelpasi yk-alo ykkönen meille mainiosta. Kyllä se tästä…..Viikon päästä Kiimingissä olisi hälytyskellojen pitänyt soida! tot. 237 maasto 260 alo yk-2. Nousimme avoimeen luokkaan. Jee .. Vaasa parinviikon päästä, tott. 234. Alkoi hieman huolestuttaa. Maastoa emme yrittäneetkään, kyseessä kahden päivän kisat, turha ajella Vaasaan. Raaheen sitä vastoin menimme kahden viikon päästä, tot. 220. Kun maasto oli ensin tuli sekin tulos epävirallisena kirjauksena 168. Avossa hyväksytty tot. alkoi 231 pisteestä. Kokkolasta jälleen viikon päästä haimme 205 pistettä. Kuukausi edellisestä kävimme jälleen esittäytymässä Kokkolan Anttosille ja tuloksena keskeytys. Kevät –88 oli toivoa täynnä. 22 toukokuuta tuli Kiimingistä tulos! Avo yk-1. tot 245 vau! Maasto 281 rimaa hipoen 526. Kokkolassa viikon päästä koira keksi todella tehokkaan kurmuutuskeinon, vedetään tottis 299 ja maasto pannaan lekkeriksi. Ahisti. Kesällä tuli pientä koulutuksen tehostamista, ja elokuussa –88 Kokkola tot. 291. maasto 275. avo ykkönen 566. Tästä se lähtee…… Kuukauden päästä vedetään jälleen kunnon tulos. Ai? Tot 227 ei maastoon. Siitä viikko Kiiminki keskytys. Kuukausi Kokkola, nipin napin 239 maastoon keskeytys. Seuraavalle kesälle oli tulossa uudet säännöt, samat jotka ovat nyt voimassa. Vannoin Anttosen Karille että vielä me näytetään.

Koira hommissa pitää olla ikuinen optimisti, aina pitää löytää syy jostain muualta kuin koirasta! Kaikkein helpointa on syyttää järjestäjiä, tuomaria, säätilaa, huonosti nukuttua yötä, liian hyvin nukuttua yötä, häiritseviä kilpakumppaneita jne. Kun näistä löytää syyn, jaksaa taasen jatkaan. Niin mekin jatkoimme. Mutta uusien sääntöjen sisäänajo työllisti tuomarikuntaa seuraavana kesänä, joten vasta syksyllä –89 saimme seuraavan merkinnän kilpailukirjaan. 80 tot. 196 maasto. Nämä säännöt sopivat Nasselle kun ottoa päähän. Mutta kisaamaan ei ehtinyt, eikä muutenkaan ollut mahdollisuuksia, koe järjestelyt hidastuivat, kokeet tulivat täyteen nykymallin mukaan. Entiset 30 – 50 koiran kaikkien lajien kisat siirtyivät historiaan. Moni tuomari lopetti, eivät viitsineet kouluttautua uuteen arvostelu kulttuuriin. Nassen viimeinen kisamerkintä on vuodelta 1990 lokakuun 7 päivä. Koira voitti avoimen luokan piirinmestaruuden yk-ssa tot. 92 maasto 165. yht.257 JK 2. Tähtäin siirtyi seuraavan vuoden SM-kisoihin. Marraskuussa Nasse jäi auton alle. Oli kaivanut häkin aidan alta tien vapauteen, ja hirvimajalta tulleet nyljettyjen hirvensorkkien hajut saivat Kokojoen pojan lähtemään ensimmäistä kertaa reviirirajojensa ulkopuolelle. Tällainen, liikenteeseen tottumaton koira ei ymmärrä varoa autoja. Ei Nassekaan.

Nyt pitäisi kuitata tämä kertomus. Ei Nasse opettanut kovinkaan paljon koirankoulutusta. Sen se opetti, että minä olen liian laiska kouluttamaan sellaista koiraa, joka vaatisi jatkuvaa ylläpitoa opin pitämiseksi koiran päässä. Nasse yksinkertaisesti nollasi oppimansa hyvin nopeasti. Olen ajatellut miten se nykyään olisi toiminut? Vanhat säännöt olivat Nasselle myrkkyä. Odotukset liikkeitten välillä pilasivat sen liikemotivaation. Mutta kun uusi, putkeen tehtävä Ipo sääntö tuli, muuttui koiran käytös kentällä heti. Sen ei tarvinnut pudottaa motivaatiota liikkeitten välillä, sai painaa täysillä alusta loppuun. Vaikka usein tuolla kertomuksen sisällä lähdin parin onnistuneen kokeen jälkeen, nyt ura urkeni!! mielellä ja petyin, uskon, että vuosi 1991 olisi ollut Unclenassen läpimurtovuosi. Koiran ikäkin olisi tehnyt tehtävänsä, ja uuden säännöt olisivat olleet merkittävässä osassa, Nassen menestymiseen. Olihan isä Kokokin jo miehen iällä kun alkoivat opit pysyä päässä. Näin ajattelen. Yksi alue on jäänyt käsittelemättä. Uncelnassen näyttelyura. Me kävimme Nassen kanssa koiranäyttelyssä! Hanna Kuosmanen, kuivan huumorin Hanna oli tuomarina. Miehensä tokotuomari Eino Kuosmasen kautta olimme Hannakin kanssa naamatuttuja. Kun esittelin ylpeänä, kokeneen näyttelyhandlerin tyyliin polvillani ollen omistamani saksanpaimenkoirauros Unclenassen seisonta asentoa Hannalle, hän täräytti silmää räpäyttämättä, ” Tämä koira on hieman ilmava, olisiko meidän helpompi kommunikoida katselemalla toisiamme tämän koiran vatsan alta?” Nassen näyttelyura loppui keltaisen väriseen nauhaan.

Vesileikkejä

Kentän avaus pläjäys
01.04.2008
Pahojen kentän kevätryntäys toteutui tänäkin vuonna. Nyt olisi ideana järjestää koulutusta kahtena iltana. Tiistaina tapakoulutusporukka, (sotu) ja ehkä torstaisin kilpailevat. Näin hyötyisivät molemmat joukkiot.
Hummerin kanssa leikimme vesileikkejä, tiedä häntä saako koiraa kuivaksi lainkaan. On mukava puuhastella tuon ”hullun” kanssa. Eihän tämä kisakuntoa edistä, mutta molemminpuolista hauskaa riitti vaikka muille jakaa. Jeeee….
Jälkiäkin fanaattisimmat innostuivat tekemään, en vain ehtinyt kuulla kommentteja miten meni.
Mutta onhan tuossa tuo kommenttiosio!
Huomenna liikkeenohjaajakurssi Kokkolassa. Samoin tuostaina joten Dogness jää väliin.
Hyvää kauden aloitusta kaikille!!!